Kirje Tromsøsta

Kirje Tromsosta

Hei isi,

muistathan, kun aloin kirjoittamaan blogia lähdettyäni vaihtoon Italian Faenzaan. Elettiin kevättä 2008, ja nousin Kuopiosta Helsinkiin kolistelevaan junaan pahimpaan loska-aikaan tammikuun lopulla. Edessä oli elämän suurin seikkailu, josta kirjoitin blogia sinulle ja äidille ja siskoille, ystävilleni ja muotoiluakatemialaisille. Myös yliopettajalleni, joka mentoroi minua läpi opinnäytetyöprosessin tuotteen geneettisen rakenteen analyysistä, jossa vertasin tuotekehitystä evoluutioteoriaan. Sain siitä parhaan mahdollisen arvosanan.

Ilokseni voin todeta, että tuo hieno mies on nykyään Facebook-ystäväni, eikä edelleenkään välty kuulemasta seikkailuistani maailmalla.

Muistatko ensimmäisen koskaan soittamamme Skype-puhelun, kun sinua ja äitiä ja minua nauratti niin, ettei siitä videopuhelusta oikein mitään meinannut tullakaan.

Olen aina halunnut pitää ystävät lähelläni. Sisimmiltään kun tämä raputyttö on kova ikävöimään, kaipaamaan ja muistelemaan. Lähetän aina postikortteja, kuvaterveisiä ja aiemmin tekstiviestejä. Tällä kertaa listan viimeisiä ei tarvittu.

 

 

Lähdin kohti pohjoista Jäämertä Sonera-lähettiläänä taskussani sim-kortti, joka mahdollisti sen, että pääsin jakamaan kuulumisia aina kun huvitti.

Tuntui oudolta. Minä ja varmasti suurin osa reissaajista on tottunut heikkoon wifiin ja pelkotiloihin sitä, että kotona odottaa ihan järkyttävä puhelinlasku, kun netti on jäänyt päälle. Sen vuoksi minulla on vielä varmuuden vuoksi ollut lentokonetila päällä.

Nyt ei tarvinnut. Eikä tarvinnut tallennella etukäteen karttoja, muistiinpanoja saati Spotify-listoja. Sen kunniaksi julkaisin tähän postaukseen Instagram-kuvia, jotka minulla oli mahdollisuus lähettää reissun päältä sinulle ja kaikille muillekin seuraajilleni.

 

 

Elokuinen Varanginvuonon vaellus on ikimuistoisimpia reissujani ei vain mahtavan kaveriporukan sekä upeiden maisemiensa vuoksi vaan siksi, että nappasin elämäni ensimmäisen jalokalan. Toisen. Kolmannen.

Niin monta, että pussiruoat jäivät syömättä, kun tikkukalasta ei saanut tarpeekseen.

Jos olisin voinut, olisin lähettänyt sinulle nuo kuvat.

 

 

Jo vuosien ajan on yksi blogi ollut ylitse muiden, ja nyt viimein, melkein seitsemän vuoden yhteydenpidon jälkeen, pääsin viimein tapaamaan Lauria – Pielavedeltä Norjaan muuttanutta kalamiestä, joka käveli minua vastaan ja antoi sellaisen karhunhalauksen, kun oltaisiin tunnettu aina.

Tromsø oli ensimmäinen kaupunki, johon saavuttuani tuntui, kun olisin vieraillut paikassa ennenkin. En tiedä mistä se johtui, ehkä Laurista, ehkä siitä että Norja lukeutuu suosikkimaihini tai ehkä niistä muodoiltaan pehmeistä vuorista, jotka muistuttivat minua Saariselän erämaasta, jossa seikkailin ensimmäistä kertaa jo silloin 13 vuotta sitten. Aivan hetki ennen oman blogin syntyä.

Jacqyelyne-jahdilla on niin upea historia, että laivavanhus ja majapaikkanani toiminut kapteenin hytti ansaitsevat kokonaan oman tarinansa hieman tuonnempana täällä reissulokikirjassa.

 

 

Universumi oli siis jälleen kerran kuulolla, ja Lauri vietti ensimmäistä kauttaan Tromsøssa. Selailtuani Facebookia samalla, kun etsin tietoa seuraavasta kohdekaupungistani, huomasin kommentin, jonka mies oli jättänyt ystävälleni Sadulle: ”Kiitos seurasta blogimaailmassa ja muutenkin. Ilman blogia emme olisi tutustuneet. Saapi tulla porukalla käymään. Jatkan valaiden ja kalastuksen parissa, nyt Tromssassa.”

Siinä vaiheessa jätti sydän kyllä lyönnin tai kaksi välistä. Tromsøssa! Sinnehän olen juuri menossa!

Niinpä laitoin Laurille viestiä, ja viime lauantaina laivan keula osoitti kohti upeita vuonoja, kirkkaan sinistä vettä ja veden äärestä aivan horisontin ääriin nousevia vuoria. Tämä oli Arctic Whale Toursin kauden viimeinen valassafari ja myös ainoa, jolla ei nähty valaita. Ne olivat jo matkalla Karibialle.

Varmasti minäkin olisin ollut.
Siitäkin huolimatta safari oli upea elämys. Lounaaksi salongissa tarjoiltu keitto, jossa oli turskaa ja koljakakun palasia, ja jonka liemi oli keitetty ja siivilöity turskan ruodoista ja kylmäsavutaimenen nahasta, oli varmasti maukkain koskaan syömäni kalakeitto.

 

 

Mikä kuitenkin teki valassafarista niin erityisen, oli Laurin vuosikymmenten tietämys aiheesta:

Viisi vuotta sitten silli palasi Tromsøn vuonoihin sadan vuoden tauon jälkeen. Silliä seurasi valas, sitten kaksi lisää ja lopulta 722 muuta, jotka voi tunnistaa niiden selkäevästä. Ihan kuten vaikka meidät ihmiset ulkonäöstä; silmien väristä tai nenän kyömystä. Mutta kuten totesin, olivat valaat jo jatkaneet matkaansa lämpimään – tämä oli 42 safarista ainoa, jolla niitä ei näkynyt.

Ei haittaa. Lähden ensi marraskuussa talkoolaiseksi samalle safarille ja tapaan valaiden lisäksi myös monia lintuja ja pyöriäisiä.

 

 

Sinulle minä suositan luettavaksi Laurin kirjoittaman kauniin tarinan, Laulun ryhävalaasta.

Ryhävalas sotkeentui viime viikolla internet-kaapeliin.
Se ei päässyt omin avuin irti.

Valaisiin erikoistunut Tromssan yliopiston eläintieteen professori tuli apuun. Sukelsi valaan luo. Yritti kaverinsa kanssa saada eläintä vapaaksi.

Siinä meni lähes koko iltayö. Aamulla hän hälytti apuun rannikkovartioston, kun itsensä piti mennä luennoimaan.

Norjan sotajoukkoihin kuuluvan valaanpelastukseen erikoistunueen osaston sukeltajat katkaisivat kaapelin ja vapauttivat vuorokauden jumissa olleen valaan.

Tuhansilta Tromssan saarilla asuvilta ihmisiltä meni nettiyhteys maailmaan. Myös professorilta. Sähköyhtiölle tuli miljoonien lasku.

Valas pelastui.