Luku 2 – Ainoa ero siihen tyttöön on kaikki

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun nousin junaan Kuopiosta. Sinä jäit asemalle ja minä itkin ikävääni edessä olevan plyyssipenkin selkämykseen. Pyyhin nenän paperiin ja hihanpieleen, varmaan siihen VR:n verhoilukankaaseenkin.

Maisemat vilisivät ohi, jos niitä nyt kunnolla näkikään niiden turvonneiden silmäluomien takaa. Pieksämäen kohdalla rintaranka kuitenkin rauhoittui. Hengitys kulki pikkuhiljaa normaalisti. Ahdisti, pelotti ja jännitti, ja iso osa minusta olisi halunnut vain jäädä Suomeen.

Panikoin aina ennen alkavaa matkaa – teen sitä edelleen, joskin maltillisemmissa määrin.

Koskaan en kuitenkaan ole sen takia jättänyt lähtemättä.





Jos totta puhutaan, minusta matkustamisessa parasta on itse matkustaminen. Se hetki, kun juna liikahtaa raiteillaan, tai kun bussi kaartaa vastaantulevaa neulansilmää, kun laiva lipuu kaukana kaikesta, lentokone nousee pilvien yläpuolelle. Kaikki se aika, kun ei vielä olla perillä.

Rakastan junia kaikista matkantekovälineistä eniten: valitsen aina ikkunapaikan, sitten painan otsani vasten lasia. Maisemat juoksevat kilpaa ajatusteni kanssa – ajatusten, jotka siihen maisemasinfonian sekamelskaan totuttuaan rauhoittuvat paikoilleen.

Juna kiirehtii aikatauluaan, minulla ei ole kiire minnekään.

En muista, vietinkö Hämeenlinnassa päivän vai kaksi, mutta muistan hyvin sen tunteen, kun nousin vanhan paloaseman edestä bussin kyytiin. Kuljettajan yläpuolella luki Helsinki, määränpäänä lentokenttä. Vielä silloin en tiennyt, että tuosta Italian keväästä alkaisi elämänmittainen matka, joka jatkuu tänäkin päivänä.

Ainoa ero tuohon tyttöön siihen aikaan on kaikki.