Luku 7 – Anch’io ti voglio tanto bene

Muistatteko, kun alussa kerroin kotikaupunkini kirjastosta ja sen pihalla tuntemastani tuoksusta? Sille oli syynsä.

Kuinka monta sellaista paikkaa osaatte äkkiseltään nimetä, missä voi tappaa aikaa ilman, että se alkaa vaikuttamaan epäilyttävältä? Niinpä. Minulla ei ollut Bolognassa paikkaa, minne mennä – kunnes keksin kirjaston! Tästä kaupungista nimittäin löytyy maailman vanhin toiminnassa oleva yliopisto, joka todellakin oli niin kaavoihinsa kangistunut, että pilasi huteran suunnitelmani heti alkuunsa: halusin käyttää konetta, jotta voisin ottaa yhteyden ulkomaailmaan ja tutkia mahdollisia paluulentoja takaisin kotiin. Elettiin kesää 2008, jolloin netin käyttäminen ulkomailla maksoi omaisuuden: sen minkä olin jo kerran käyttänyt sinuun – miten ironista.

Vaan internettiä ei voinut käyttää ilman kirjastokorttia, ja kirjastokorttia ei saanut, ellei ollut kirjoja Italiassa. Voi jumalauta!

Purin huulta, pidättelin itkua, ja kävelin sisälle korkeaan saliin, jonka hiljaisuus sattui niin, että teki mieli huutaa se rikki. Vietin siinä salissa seitsemän päivää, kun en muutakaan voinut – ulkona vallitsi juurikin se heinäkuun helvetillinen helle, josta olit minua varoittanut. Kaivon laukustani kynän, ja kirjoitin kaiken mustakantiseen Moleskineeni. Tuohon tiettyyn muistikirjaan, jonka olen sittemmin maininnut satojen tarinoiden seassa. Kannet toki ovat vaihtuneet, mutta joka ikinen kerta osa minusta on palannut tuohon tiettyyn hetkeen. Se on ihan saatanan raskasta.

Kesti kymmenen vuotta, kunnes pystyin kirjoittamaan tämän tarinan. Kesti kymmenen vuotta kasvaa aikuiseksi. Kesti kymmenen vuotta antaa sinulle anteeksi.

What about all the times you said you had the answers?

Mutta minä en ole tähän päivään mennessäkään pystynyt avaamaan tuota muistikirjaa ja voi olla, etten koskaan pystykään.





Oletteko nähneet Monster – Aileen Wuornos -elokuvan? Oletteko koskaan pesseet hiuksianne salaa jonkun ravintolan vessassa ja yrittäneet kuivata päätänne paperilla tai pyyhkeellä? Tai käsienkuivaajalla, jos sellainen sattui olemaan tarjolla. Kaksi viikkoa sellaista elämää on pitkä aika. Kaksi viikkoa on pitkä aika nuokkua illat ja yöt baarien nurkissa ja juna-asemilla.

Nyt te kysytte, miksi en lähtenyt heti, ja minä vastaan, että en minä voinut. Olisin luovuttanut, sillä jossain sisimmässäni minä toivoin, että olisin vielä nähnyt sinun kulkevan niillä helvetin kuumilla kaduilla.

Kun ei ole rahaa, ja kun ei sitä kehtaa pyytää, ei ole vaihtoehtoja. Menee kauan, kunnes pystyy nielemään ylpeytensä ja myöntämään tappionsa. Seisomaan korjattuna. Sen vuoksi meidän kaikkien pitäisi joskus osata pyytää apua, sillä kaikesta ei voi eikä tarvitse selvitä yksin.

Muistan sen hetken, kun puhelimeni piippasi tekstiviestistä. Vereni seisahtui, sydämeni seisahtui, ja askeleeni pysähtyivät. Kaivoin laukkua tärisevin käsin, nielaisin ja ajattelin: “Nytkö viimein…” Olisin voinut paiskata luurin maahan – mieluiten niin, että se olisi hajonnut tuhannen palasiksi ja jokainen vastaantuleva tai ohikulkeva olisi nähnyt sen. Puhelimen näytöllä vilkkui Soneran saldovaroitus.

Tiesin hetken koittaneen. Nostin Eriksonin korvalleni ja odotin, kunnes linja toisessa päässä napsahti auki: pikkusiskon tuttu ääni sai minut purskahtamaan itkuun, kun pyysin elämäni ensimmäistä kertaa rehellisesti apua. Hetken päästä suljin linjan, laskin käteni ja jäin nojailemaan yhteen niistä pääkadun valtavista pilareista. Kun puhelin puolen tunnin päästä soi taas, vastasin, ja peitin vapaalla kädelläni itkuiset silmät. Kolme siskoani olivat keränneet minulle kolehdin ja ostaneet sillä rahalla paluulipun Suomeen. Minun pitäisi jaksaa vielä kaksi päivää, jonka jälkeen voisin vaihtaa junalippuni päivämäärän ja palata suunniteltua aikaisemmin Milanoon. Ei liene tarvetta korostaa, kuinka nuo kaksi päivää olivat elämäni pisimmät.

Päivä oli jo taittunut illaksi. Kävelin kolmattatoista päivää sitä samaa katua. Ei jälkeäkään sinusta. Juna-aseman nurkka alkoi tuntua jo liian kotoisalta: minua morjenstettiin. Mutta uskokaa tai älkää, niiden harvahampaisten hymyjen ja likaisten kasvojen takaa paistoi lämmin hymy. Meitä oli monta samassa jamassa, ja vain minä tiesin pääseväni sieltä pois.

What about all the plans that ended in disasters?

Mutta mitä muutakan sitä olisi rakkaudentuskissaan tehnyt, ja olisiko mikään maailmassa kasvattanut yhtä paljon.

What about love?

En ole ylpeä kuin siitä mitä tein, mutta olen ylpeä että selviydyin, vaikka rahat riittivätkin yhteen ruoka-annokseen päivässä.

What about trust?

Ei elämässä voi luottaa kuin itseensä.

What about us?

Anch’io ti voglio tanto bene.

The End