Ei se kuvaaminen, vaan muistaminen

Ei se kuvaaminen, vaan muistaminen

Kun opiskelin Italiassa ja reissasin lähes jokaisena viikonloppuna, pidennettynä viikonloppuna ja oikeastaan aika monena viikkonakin koulunkäynnin keskittyessä lähinnä punaviinien maisteluun sekä myöhäisiin dinerihin ja vielä myöhäisempiin aamuihin, näin ja koin enemmän.

Ainakin siinä elämäntilanteessa. En niinkään tuijottanut maailmaa objektiivin läpi, vaikka kirjoitin jo silloin Kaukokaipuuta. Perustin blogin keväällä 2008 lähinnä opintopisteiden toivossa ja opiskelutovereita varten.

En muista millaista Canonin pikkupokkaria silloin kannoin mukanani, joku PowerShot se taisi olla. Merkillä tai mallilla ei silloin ollut väliä – riitti, että kamera mahtui pieneen nyssäkkään, jonka muistin ottaa mukaan kerran ja toisella en. En kuvannut intohimoisesti, reissasin intohimoisesti. Jossain vaiheessa – vuosien saatossa – en sitten tehnytkään muuta kuin kuvasin. Kuvaähkyyn saakka. Nykyisin taltioin hetkiä hieman maltillisemmin: valokuvaan, mutta haluan myös nähdä ne kuvattavat maisemat, tapahtumat ja hetket, istua pitkään paikoillaan ja ihailla auringonlaskua tai painaa mieleeni hymyn vastaantulevan kasvoilla. Kaikkea ei tarvitse taltioida – riittää, että muistaa.