Elämän mittaisen seikkailun alku
“Travel changes you. As you move through this life and this world you change things slightly, you leave marks behind, however small. And in return, life – and travel – leaves marks on you. Most of the time, those marks – on your body or on your heart – are beautiful. Often, though, they hurt.” ~ Anthony Bourdain
Minulla on monta julkaisematonta tarinaa kerrottavana. Yksi niistä on pidempi kuin muut, ja – kuten useimmat tarinat – se on päättymätön. Tarinassa on loppu – kuten niillä tapaa olla – mutta se tarina jatkaa matkaansa lopunkin ohi – aivan, kuten hyvät tarinat tekevät. Kolmen vuoden aikana olen saanut tänne kourallisen sekalaisia postauksia, jotka olen ennemmin piilottanut kuin pitänyt julki. Kuusi vuotta siihen kului, mutta äiti sanoi kerran joka seitsemännen olevan se onnellisin. Oli tai ei, aika on tehnyt tehtävänsä, jotta voin viimein nostaa toisen kotimaani tulevien blogipostausten aiheisiin. Kuten aiemmin olen kertonut kasvatti matka minusta sen onnellisen tytön, joka olen tänä päivänä; jos Erasmus-vaihto oli matka Italiaan, oli se myös matka sisimpään. Hyvällä tavalla.
Keväällä on minulle erityinen merkitys; minulle kevät on Italia – aina vuodesta 2008 eteenpäin. Elämäni seikkailu alkoi 8. helmikuuta, ja tähän aikaan kuusi vuotta sitten istuin Corso Baccarini 8:ssa sijaitsevassa asunnossamme, maistelin alakerran kiinalaispuodista hankkimaani puolentoista euron punaviiniä ja paistoin pannulla mozzarella-punasipulileipäsiä. Mustapippurilla höystettynä. Puusäleistä ikkunaa emme vielä pitäneet auki, sillä illat olivat vasta lämpenemässä.
Maanantaina olisin voinut vannoa kulkevani kevättä Italiassa. Ilma oli kuiva, asfaltti oli sulanut esiin jään alta, jossain joku leipoi jotain erityistä – sellaista makeaa, Italialle ominaista, tiedättehän. Kaikki tietävät, miltä Italia tuoksuu! Steissin rappusissa ohitseni käveli mies, tönäisi vahingossa ja pyysi ”scusi scusi”. Hän hymyili. Minä hymyilin enemmän. Tutto a posto! Miten sattuikaan, mutta niin pitikin tapahtua. Minä en ole unohtanut Italiaa, eikä Italia ole unohtanut minua. Tapaamme muistella toisiamme etenkin keväisin.
Ennakkotilaa: Vaella, kalasta, rakasta — Omaa polkua etsimässä
"Minä rakastan merta; sen äärettömyyttä, ja salaisuuksia, jotka luonto on pystynyt säilyttämään itsellään. Kaikuja, jotka kumisten kantautuvat kilometrien syvyyksistä. Sitä, miten rannan hienolla hiekalla ja simpukkamurskalla kävellessään voi palata hetkeksi elämän alkukodin ääreen – sinne, mistä kaikki on syntynyt."
Uutiskirje
Miltä kuulostaisi kahvitauko kerran kuussa kiinnostavien matkajuttujen äärellä? KAUKOKAIPUUn uutiskirje nivoo yhteen ajankohtaiset artikkelit sekä helmiä arkistojen kätköistä.
Voi mikä tarina, ihana. Taustalla soi niin ihanan hämyinen ja jokseenkin keväinen musiikki ja se toi tähän tarinaan aivan ihanan taianomaisen lisämausteen <3
Ihana kuulla! Kiva, että sopi tunnelmaan. (:
Ihanan tunnelmallisen elävästi kirjoitettu tarina, ja liippasi itseänikin lähelle – monta julkaisematonta muistoa löytyy keväästä ja alkukesästä Italiassa Genovassa vuodelta 2009. Aika ajoin nuo muistot heräävät henkiin, etenkin juuri italian kieltä kuullessa, taikka hyvää kahvia maistellessa. Kiitos tästä postauksesta Nella! <3
Kiitos Mari, ja voi, Genova! Ihanaa, että teitä kanssasisaruksia vaan löytyy. Hyvä kahvi on kyllä sellainen, mikä vie kielikorvan mukana ulkomaille. <3
Melkein kuin olisin kulkenut matkan sinun mukanasi, ihana tarina ja ihana kerronta! < 3
Kiitos, kiva kuulla että pidit. (:
Kirjoita kirja! Ostaisin 🙂 Kaunista tekstiä. Sun postaukset on muutenkin kuin kuvallisia novelleja.
<3
Ihanasti välittyi sun fiiliksiä! Ja todella.. Italialla on se oma tuoksu. Itsellenikin tuolla maalla aivan erityinen merkitys sitten vuoden 2001 kesätyön. Olen samaa mieltä edellisen kommetoijan kanssa – voisit kirjoittaa kirjan ja minäkin ostaisin. 🙂 Mielenkiintoinen muuten äitisi kommentti – mihin se perustuu? Mua aina kiinnostaa äitien ohjeet ja neuvot. 🙂
Niin on! Italia tuoksuu aina vähän makealta. Ja lämpimältä! <3
Mä lupaan kysyä äidiltä tuon kommentin taustat. (:
Ihanasti välittyi sun fiiliksiä! Ja todella.. Italialla on se oma tuoksu. Itsellenikin tuolla maalla aivan erityinen merkitys sitten vuoden 2001 kesätyön. Olen samaa mieltä edellisen kommetoijan kanssa – voisit kirjoittaa kirjan ja minäkin ostaisin. 🙂 Mielenkiintoinen muuten äitisi kommentti – mihin se perustuu? Mua aina kiinnostaa äitien ohjeet ja neuvot. 🙂
<3
Kaunis tarina, mä muuten uskon myös tuohon 7 tai 5 vuoden onnellisuussykliin elämässä. Ja se on oikeaoppisesti “tutto a posto”… vaatii sen preposition. 🙂
Kiitos Kea! Ja kiitos korjauksesta: noinhan se taitaa mennä. Tuolta Emilia-Romagnan alueelta kotoisin olevat ystävät tapasivat jättää puhekielestä a:n pois tai sitten nielaista sen erittäin kuuluvasti (: Sen vuoksi en sitä ehkä osannut kirjoittaakaan.
Ihana Italia <3 ja Stazione Centrale.
<3
Kaunis tarina! Välillä on hassua, miten just joku ohikulkija saattaa kuulua juuri siihen hetkeen ihan täydellisesti. Näitä sattuu ja ne on kivoja, pieniä hetkiä. Luulenpa, että meillä kaikilla riittää aika paljon näitä kertomattomia tarinoita. Sulla taitaa tuo Italia olla se “matkojen matka”, joka ei koskaan unohdu ja josta kaikki alkoi. Sinne minä suuntaankin ihan pian, jee!
Kiitos Laura! Oot oikeassa, ne todella ovat kivoja, pieniä ja ikimuistoisia hetkiä. Ja totta, mulle Italia on todellakin se matkojen matka, ja se sun kirjoitus sun omasta matkojen matkasta oli ihana myös!
Kiva kirjoitus, joka olisi voinut olla kuin omasta kynästäni, mikäli vaihtaisi Italian tilalle Puolan ja ilmastoksi lumisen pakkastalven ja kääntäisi kelloa pari vuotta eteenpäin. Minullakin on nimittäin niin monta tarinaa vielä kertomatta, ja minäkin innostun aina muistelemaan, kun tasavuosia tulee täyteen. Oma lähtöpäiväni oli 5. helmikuuta. Ja muuten: näitä vaihtomuistoja taisinkin joskus toivoa luettavaksi, kun kyselit postaustoiveita. 🙂
Oh, ihana kuulla! Ja sulla on muuten kyllä aivan mainio kynä, tykkään kovasti. Ja mä ootan innolla, että milloin saadaan lukea lisää Puolesta – niihin tarinoihin ei kyllästy koskaan. (:
Ihana postaus! Mun mielstä kans sää voisit kirjoittaa kirjan, niin on sanat hallussa. Tuli tästä mieleen äskeinen fiilikseni kun hyppelehdin kotiin ja vilkaisin Mamma Rosan ikkunaan ja siellä oli korkea tiiliseinä täynnä viinipulloja. “Ihan kuin New Yorkissa” mielessäni käväisi. Sitten kotikadulla naapurin setä oli pysähtynyt ihastelemaan alkanutta lumisadetta ja minut nähdessään huikkasi iloisesti “sataa lunta!” Minä puolestaan ilahduin siitä, että naapuri alkaa jutella spontaanisti epäsuomalaiseen tyyliin ja vastasin hänelle että “voi joo, onpa aivan ihana ilma!” Vasta myöhemmin tajusin, että minähän odotan kevättä ja kesää kuumeisesti, mutta siinä hetkessä näin kyllä lumisateen kauneimpana juttu mitä kuvitella voi. Ja tulin niin hyvälle tuulelle!
On mahtavaa löytää ihmisiä, joille lähteminen jonnekin on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen koko loppuelämään ja jotka tietävät tuon kuvaamasi tilanteen, kun yhtäkkiä arki Suomessa näyttäytyy hetken erityisen taianomaisena sen koetun valossa. Joka on vain kirjoitettu omaan sydämeen. Mutta sen tunteen voi tunnistaa toisessa kun on itse kokenut jotain samaa. En osaa oikein pukea ajatustani sanoiksi mutta ehkä ymmärrätkin mitä tarkoitan. Kuten Panu myös 🙂
Kiitos Ulla! Kiitos tosi kauniista sanoista, ne merkkaa mulle paljon. Ja musta on ihanaa, miten sä oot tuollainen noin samanlainen fiilistelijä, ja aina musta tuntuu että löydän sun postauksista sitä samaa intoa, mitä tää taisi antaa sulle – ja se tuntuu musta aivan mahdottoman siistiltä. (:
Mä ymmärrän täysin <3
Ihana tarina! Ja tuosta lopusta tuli mieleen toissavuodelta hetki, jota edelleen vaalin: Olin muutamana päivänä haikaillut Välimerelle tavallistakin enemmän, pohtinut mitä söisin tapasravintolassa ja soitellut päässäni espanjankielisiä biisejä (italiaa ja kreikkaa en osaa kuin muutaman sanan). Sitten eräänä päivänä heräsin kerralla aamuhorteestani, kun bussissa edessäni istuva nainen vastasi puhelimeeni ja alkoi papattaa espanjaa. Siinä sitten kelpasi virnuilla idiootin lailla, kun maailman piti tulla kaikista paikoista juuri Turku-Paimio -bussiin muistuttamaan minulle, ettei se ihana kieli ole niin kaukana kuin luulen. 🙂
Kiitos! Tuo sun hetki on ollut aivan yhtä hurmaava, voi että. Niin ne vaan arjen pienet yllätykset tuovat aivan mieletöntä piristystä omaan ikävään ja omiin ajatuksiin. <3