Haudattuja naisia ja uusia ystävyyksiä

Muistatteko Carolinan?

”Ymmärsin häntä makkaran suhteen, mutta muuten olin jo ihan pyörällä päästäni. Luulin ihan oikeasti olevani piilokamerassa, jossa halutaan höynäyttää ihmisiä oikein kunnolla. Mutta en ollut, eikä minua höynäytetty.”

Nainen kertoi rakastuneensa matkalla kaksi kertaa – kerran nuorempaan ja kerran tosi paljon vanhempaan, jolla oli intiaanien verta suonissaan ja oma lammasfarmi.”

Kirjoitin hänestä syyskuussa 2014. Voitte lukea tuon ihmeellisen kohtaamisen täältä.

 

 

Minulta usein kysytään, mikä matkustamisessa niin viehättää, on parasta, saa aina vaan pakkaamaan repun uudelleen. Kohtaamiset, voisin sanoa. Uteliaisuus. Se, että opin joka kerralla itsestäni jotain uutta. Välillä hyvinkin ärsyttäviä piirteitä ja välillä ihan hämmästyn, miten hyvin tilanteista selviän.

Mutta ne kohtaamiset. Kiitos sosiaalisten geenien, minulla on monia ystäviä ympäri maailman, joiden luokse palaan aina silloin tällöin uudelleen ja joiden kanssa vaihdan sähköisiä kuulumisia aina silloin tällöin vähän useammin.

Tromsøssa tapasin Justinen. Ikäiseni nuoren naisen, joka on kävellyt Suomen halki ja polkenut läpi 15 maan.

 

 

Lauri tuntee Arctic Reindeer Experiencen Piian ja Johan-Isakin, ja järjesti minulle safarin heidän seurassaan. Meitä oli yhteensä neljä: minä Johan-Isakin kanssa samassa kelkassa, Justine kuskinsa kanssa toisessa. Discoverylle omaa ohjelmaansa kuvaava mimmi on kotoisin Lontoosta.

Tutustua nyt samanmieliseen seikkailijattareen Tromsøn vuorilla. Meillä oli ihan uskomattoman hauskaa! Ja taas kerran mietin, mitä matkailu minulle merkitsee: Kokemuksia, kohtaamisia ja uusia ihmisiä. Ystävyyttä.

 

 

Toisin kuin aiemmat kelkkasafarit joille olen osallistunut, tämä oli 100 % fyysinen kokemus, sillä lähdimme etsimään kadonneita poroja. Tarkoitti sitä, että kelkka kulki umpihangessa ilman aiempia jälkiä. Tarkoitti sitä, että aina aika ajoin Johan-Isak nousi seisomaan, jotta saisi kelkan oikean kulmaan ja minä roikuin hänen jalassaan. Ihan totta.

”Pidä kiinni siitä mistä pystyt, nyt mennään!”

Ja niin me menimme. Roikuin Johan-Isakin reidessä. Ja safarin jälkeen olin niin väsynyt, innoissani, onnellinen ja adrenaliinista sekaisin, ettei siinä tolkkua ollutkaan. Ajatella, että me pääsimme ihan oikeaan poroajoon onnistuen löytämään eksyneet ja saattamaan heidät vielä takaisin muun lauman luo.

 

 

Kelkkasafarin jälkeen kysyin Justinelta, missä mimmi meinasi olla yötä. ”En vielä missään, pitää päästä wifiin kiinni ja varata huone.” Mutta siihenkös Lauri tuumasi, että laivassa on vielä tilaa yhdelle, tule sinne.

Ja aivan, kuten minä vietin Susien ja Richin kodissa neljä yötä taannoisella Georgian reissulla vaikka olimme tavanneet vasta lentokoneessa, vietti Justine useamman yön meidän kanssamme laivassa. Ja lähti totta kai mukaan valassafarillekin.

Mitä sanoinkaan niistä kohtaamisista.

Niitä valaita ei näkynyt, mutta tuo saari tuossa alemman kuvan oikeassa reunassa on Gåsvær. Sen kaunis puinen kappeli on rakennettu vuonna 1951, ja pihallaan on hauduttana lähes pelkästään naisia.

Miksikö? Koska miehet yleensä kuolivat merellä.

 

 

Aihe hiljensi meidät molemmat, mutta väitän, että myös lähensi. Sillä tuossa samalla sovimme, että näemme keväällä Lontoossa, Justinen kotikaupungissa.

Matkailu – maailman paras koulu elämästä ja ystävyydestä.

 

 

Tällä kertaa suurin kiitos kuuluu Soneralle, jonka ambassadorina lähdin Tromsøn reissulle ja minkä ansiosta sain uuden ystävän Lontoosta. Sen kunniaksi ja tämän kirjoituksen myötä mitä parhainta ystävänpäivää juuri sinulle!