Jälkiviisastelun varassa Kaukasiasta
Minulla on jo vuosien ajan ollut kaksi korkeaa unelmaa: nähdä Kaukasus ja Ural. Ja unelmat, tiedämmehän, rakentuvat pitkälti omien mielikuvien, ajatusten, kuulopuheiden, uskomustenkin varaan.
Kaukasus oli juuri niin kaunis kuin kuvittelin.
Georgia oli kaikkea muuta kuin kuvittelin, paitsi ystävällisiä siellä oltiin, kuten minulle oli kerrotukin.
Olen rehellisesti sanottuna hieman pakoillut koko aiheen aloittamista, sillä en ole varma, olenko vieläkään täysin toipunut tuosta reissusta.
Vaikka olen matkustanut paljon yksin, otti Georgia minusta erävoiton, ja vaikka kuinka haluaisin, en suosittelisi kenenkään lähtemään sinne itsestään. Tai suosittelisin siinä tapauksessa, jos on niin vahva, ettei pillahda itkuun, kun mikään ei mene kuten suunnittelee.
Kun mikään ei ole kuin ajatteli sen olevan.
Jokainen matkailija aivan varmasti tuntee tuon tilanteen, tuon uupumuksen ja levottomuuden ja turhautuneisuuden, kun pälyilee kylttejä ja aikatauluja ja nimiä ja koettaa kysyä apua, eikä kukaan puhu samaa kieltä. Edes viittominen ei auta, ja juna lähtee ajallaan. Ja sinä myöhästyt. Ja sitten odotat viisi tuntia seuraavaa, joka kuluttaa 211 kilometrin matkaan kuusi tuntia. Kuusi tuntia.
11 tuntia siitä hyvästä, ettet löydä perille, ettei kukaan ymmärrä, ettei voi kun syyttää itseään ettei ole sanakirjaa mukana. Ettei tajunnut käyttää sitä yhtä ainoaa englanninkielistä sanaa, jonka näki koko matkansa aikana: Georgian Railway. Ihmekös kun train station ei sytyttänyt kelloja.
Ja sekös oli omalta taholtaan virkistävääkin, joskin helppoahan se on näin ikään jälkiviisastella. Paikan päällä kyllä itketti, sitten nauratti, sitten kiukutti ja lopulta vitutti kunnes nauratti taas.
Inhimillisyys otti minusta toisen erävoiton.
Se tuntui hyvältä.
Georgia oli sekoitus kaikkea.
Kaupunkien keskustat olivat entisellään sitten Neuvostoliiton. Asunnot olivat entisellään sitten Neuvostoliiton. Täällä katsokaas, kun tuo entisaikojen hirmuvalta kaatui, jäivät asunnot asukkaidensa omistukseen.
Georgialaiset siis saivat asunnot omistukseensa vaan kukaan ei omistanut koko kiinteistöä. Ja siltä siellä näyttääkin. Että jokainen kerrostalo on purku-uhan alla. Että jokainen kerrostalo romahtaa, jos siihen nojaa.
Ja sitten toisaalta on se mahdottoman upea Vashlovanin kansallispuiston erämaa aivan Azerbaidžanin rajan tuntumassa. Ja mahtipontinen Prometheus-luola Kutaisissa. Kauniit Kaukasus-vuoret kaukana koillisessa.
Silti en löytänyt keskustoista turistikauppoja.
Tässä kuvassa tsemppaan. Sitten yksinmatkustaminen otti minusta kolmannen erävoiton.
3–0.
Suomen luetuimman matkablogin takaa löytyy retkeilytoimittaja, kirjailija ja luontokuvaaja Monni Himari.
Osa artikkeleista sisältää kumppanuuslinkkejä; vaikka minä saan niiden kautta tehdyistä tilauksista pienen korvauksen, sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat artikkeleiden tuottamisen jatkossakin.
09/2021
Vaella, kalasta, rakasta
Kaikkein pieninkin päätös muuttaa oman elämän kurssia.
Vaella, kalasta, rakasta on koskettava tarina rakkaudesta, oman polun löytämisestä ja uudesta alusta Pohjois-Norjassa. Lukuisin luontokuvin kuvitettu teos on tositarina kirjailija Monni Himarin elämästä sekä yli kymmenen vuotta kestäneen jatkuvan matkailun aiheuttamasta burnoutista ja siitä toipumisesta.
Uutiskirje
Miltä kuulostaisi kahvitauko tai pari kuukaudessa kiinnostavien matkajuttujen äärellä? KAUKOKAIPUUn uutiskirje nivoo yhteen ajankohtaiset artikkelit, reissu- ja retkivinkit sekä helmet arkistojen kätköistä.
Mielenkiintoinen maa ja kiehtova. Yksin matkustaminen on varmasti ihan jotain muuta kun kaverin kanssa, kaikki tunteet tulee silloin juuri sellaisina kuin asiat itse kokee. Ilman, että toinen tsemppaisi huonolla hetkellä tai ilman, että toisen tuuli muuttaisi oman. Olen monesti haaveillut yksin reissaamisesta, mutten koskaan uskaltanut ja nyt on kumppani, joka haluaa matkustaa kanssani. Kauniit kuvat jälleen. 🙂
Hienosti tiivistit omatkin ajatukset tuohon kommenttiisi. Vaikka matkustan paljon yksin, niin usein sitä kaipaa kaveria vierelle näkemään ja kokemaan yhdessä. Myös tsemppaamaan näissä tällaisissa tilanteissa. 🙂
Vaikka joskus onkin ihanaa, että on joku jakamassa sitä, noh, mahdottomuuden tunnetta, niin usein suhtaudun tähän vähän nurinkurisesti: Minulle on helpompaa, jos vituttaa yksin. Mulla on paha tapa ottaa vastuuta toisista ihmisistä silloinkin, kun sitä ei pyydetä, eikä se olisi tarpeellistakaan. Lähden helposti vetämään ns. matkanjärjestäjän roolia ja stressaannun, jos hommat ei suju odotusten mukaan – en siksi, että se hirveästi minua itseäni häiritsisi, vaan siksi, että en halua seuran vittuuntuvan. Mun on vaikea “jakaa vitutusta”, koska sellaisessa tilanteessa päädyn usein työntämään omat tunteeni syrjään ja koitan epätoivoisesti pelastaa tilanteen toiselle miellyttävämmäksi. Heh, kas kummaa, että matkustan niin usein yksin.. 😀 (No siihen on kyllä paljon muitakin syitä.)
Mutta hei tosi hieno juttu, että kirjoitat tästä, koska vertaistukea ei ole koskaan liikaa. 🙂 On hyvä muistuttaa muita matkalaisia siitä, että nämä tuntemukset ovat ihan normaaleja, eikä niitä tarvitse hävetä.
Mulla tuo esiintyy siten, että pelkään ihan helvetisti lentämistä jos kaveri on mukana. Jos oon yksin, en pelkää yhtään. Ehkä se huoli toisesta ja toisen menettämisestä käy ilmi noin, en tiedä. Tai sitten se, että mieluummin jos käy jotain niin se käy vaan sulle eikä sille toiselle.
Mä oon hirveän huono suuttumaan tai olemaan pahalla päällä tai vittuuntunut. Mutta silloin kun niin käy oon vaan hiljainen. En tieä onko sekään parempi, mutta kiukuttelua en oikein osaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Oon kai perinyt isän lehmänhermot. 🙂
Mutta kiitos ihan tosi hyvästä ja mielenkiintoisesta kommentista! Oot ihan oikeassa, että jokainen tuntekoot miten kokee parhaaksi – ilman, että tarvitsee häveteä tai selitellä muille.
Mutta mieti, että nuo hetkittäiset epätoivon hetket on niitä, jotka muistaa varmaan koko ikänsä. Jos kaikki menisi kuin Strömsössä, voisi sekin olla vähän tylsää. Sillä hetkellä, kun kaikki menee aivan päin peetä, voi tuntua hetkittäin ihan kamalalta, mutta onpahan tarinoita kerrottavaksi kiikkustuolissa. Hattua nostan kyllä sulle yksin matkustamisesta haastaviin kohteisiin. Mä olen niin nynny, että kaipaan matkakaveria, enkä erityisemmin haaveile yksin matkustamisesta yhtään mihinkään.
Sinäpä sen sanoit, kiitos Elina! <3 Kyllä ne huonotkin jutut saa hopeareunansa ajan kanssa, ja ainakin tuon reissun kyllä muistaa hamaan tappiin saakka.
Myönnän, että nautin kuitenkin enemmän seurasta - muiden kuin omastani. (;
Georgia todellakin kiehtoo, kiitos näistä kuvista ja fiiliksistä. Tykkään ihan matkustaa yksin, mutta ehkä kuitenkin enemmän jonkun kanssa 🙂
Kiitos sinulle kommentista! Ja komppaan – ehkä sitten kuitenkin mieluummin jonkun kanssa. 🙂
Parasta oli silti se, että tulit takaisin tänne sateiseen ja synkkään Helsinkiin halittavaksi 🙂
Parasta oot sinä <3
Ihana fiilis taas sekä tekstissä että kuvissa. En oikein osaa samaistua ihmisiin, jotka rakastavat matkustaa yksin yli kaiken. Elämän parhaat hetket koetaan reissussa, ja mikä niistä hetkistä tekee niin parhaita, on niiden jakaminen tärkeän ihmisen kanssa. Olkoonkin se tärkeä ihminen tyttö- tai poikaystävä, mies, vaimo, äiti, isä, veli, sisar tai hyvä ystävä. Nautin ikävistäkin hetkistä enemmän, kun voin pitää jonkun kädestä kiinni. Kun on joku, johon nojata, kun elämä potkii päähän. Ehkäpä ne, jotka rakastavat matkustaa yksin, eivät vielä ole matkustaneet oikean ihmisen kanssa.
Samaistumisen puutetta suuntaan ja toiseen, minun on nimittäin hyvin vaikea ymmärtää tuota viimeistä lausetta. 🙂 Tässä on kyse mielestäni vähän sellaisesta “tykkäätkö banaaneista vai omenoista?” -kysymyksestä – miksei voisi tykätä molemmista? Minulla on elämässäni muutama ihminen (esimerkiksi kihlattuni), joiden kanssa rakastan matkustaa ja jakaa niitä reissuasioita. Mutta ihan niin kuin omenoista tykkäämisellä ei ole mitään tekemistä banaaneista tykkäämisen kanssa, niin tällä asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että rakastan matkustaa myös yksin. Kun saa välillä tehdä molempia, niin se on paras vaihtoehto. <3
Surku, mun on vaikea samaistua niihin, jotka rakastavat yksin matkustamista, koska en itse rakasta sitä! 🙂 Kokeillut olen toki, ja jouduin toteamaan, ettei se ole mun juttuni. Lähinnä syistä, jotka aikaisemmassa kommentissani jo mainitsin. Toki voi tykätä molemmista, ja kuten Nella sanoikin, tapoja on monia ja kullakin on omat suosikkinsa. Edellisen kommenttini viimeinen lause oli ihan vaan omia pohdintoja ja fiiliksiä, ei mikään kiveen kirjoitettu elämän totuus! 🙂
Kiitos Saana kommentista. Kieltämättä reissutapoja on monia, ja hienointa on se kun sukkuloi jossain tuossa kaiken välillä, kuten Surku alla totesikin. Joskus yksin, useimmiten kaksin. Tai porukalla.
Fiiliksen mukaan. 🙂
Mä reissasin Georgiassa, Armeniassa, vuoristo-Karabahissa ja siinä kulmilla pari vuotta sitten useamman viikon, enkä sen kokemuksen perusteella voi allekirjoittaa suositusta olla menemättä yksin. En muista mitään suuria epätoivonhetkiä tuolta reissultani ja matkanteko oli pääasiassa aika iisiä, mitä nyt yhteisen kielen puuttuminen toi joskus pieniä haasteita kommunikointiin. Ainoa riesa oli pari päivää kestänyt ruokamyrkytys tai allergiareaktio, jolloin piti pysytellä kaupungissa ja vähän jarrutella menoa, mutta sekin meni onneksi aika pian ohi.
Mä olen kyllä muutenkin ihan henkeen ja vereen yksin matkustaja. Minusta se on parasta, kun yksin matkustaessa saa tehdä just mitä haluaa ja kenen kanssa haluaa ja saa niin paljon helpommin uusia tuttavia. 🙂
Kyllä minunkin on näin jälkikäteen kompattava vastaustasi – lähtisin koska tahansa uudelleen ja mieluiten yksin. 🙂