Kaamoksen lopulla

Kaamoksen lopulla

Elämäni toinen täysmittainen kaamos pohjoisessa alkaa pikkuhiljaa taittua kevääksi, kun aurinko nousee näillä leveyksillä jälleen 17. tammikuuta.

Puhutaan paljon siitä, miten pimeää etelässä on talvisin. Se on totta, ja siellä on varmasti usein vielä pimeämpää kuin täällä, kun ei ole lunta valaisemassa ja asfaltti on sateesta märkä. Valoisia tuntejakaan ei ole päivässä kuin muutama.

Meillä ei nouse aurinko laisinkaan, ja kaikki tämä vähäinen valo on ennemminkin alkuillan hämyä, joka sumentaa kaiken.

Kaamoksessa ei silti ole mitään vikaa, päinvastoin. Tuntuu, kuin keho lataisi tulevaa yötöntä yötä varten. Myös luonto kerää voimia siihen päivään, kun linnut alkavat taas laulaa lehtiä puihin.

Kaamoksen aikaan tahti hidastuu, ja elämä hidastuu. Kaikki kiire katoaa. On jotenkin jähmeämpää mutta hyvällä ainoastaan tavalla.

Nukun kaamoksen aikaan paljon. Unen eksponentiaalinen kasvu siitä päivästä, kun jäin yrittäjäksi, on tämän hullunmyllyn parhaita puolia. Toki on myönnettävä, että kyllä tämä työ myös välillä vie yöunet, niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi kuitenkin lähes aina hyvässä, kun yötön yö on esimerkiksi liian kaunista kuvattava, eikä malta laittaa nukkumaan.

Onneksi aurinko silti nousee jo ensi viikolla.