Kaamoksen lopulla
Elämäni toinen täysmittainen kaamos pohjoisessa alkaa pikkuhiljaa taittua kevääksi, kun aurinko nousee näillä leveyksillä jälleen 17. tammikuuta.
Puhutaan paljon siitä, miten pimeää etelässä on talvisin. Se on totta, ja siellä on varmasti usein vielä pimeämpää kuin täällä, kun ei ole lunta valaisemassa ja asfaltti on sateesta märkä. Valoisia tuntejakaan ei ole päivässä kuin muutama.
Meillä ei nouse aurinko laisinkaan, ja kaikki tämä vähäinen valo on ennemminkin alkuillan hämyä, joka sumentaa kaiken.
Kaamoksessa ei silti ole mitään vikaa, päinvastoin. Tuntuu, kuin keho lataisi tulevaa yötöntä yötä varten. Myös luonto kerää voimia siihen päivään, kun linnut alkavat taas laulaa lehtiä puihin.
Kaamoksen aikaan tahti hidastuu, ja elämä hidastuu. Kaikki kiire katoaa. On jotenkin jähmeämpää mutta hyvällä ainoastaan tavalla.
Nukun kaamoksen aikaan paljon. Unen eksponentiaalinen kasvu siitä päivästä, kun jäin yrittäjäksi, on tämän hullunmyllyn parhaita puolia. Toki on myönnettävä, että kyllä tämä työ myös välillä vie yöunet, niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi kuitenkin lähes aina hyvässä, kun yötön yö on esimerkiksi liian kaunista kuvattava, eikä malta laittaa nukkumaan.
Onneksi aurinko silti nousee jo ensi viikolla.
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
Tuo pohjoisen kauneus, oman tilan hyväksyminen ja hiljaisuus tuntuvat tänne asti. Kiitos hienoista kirjoituksistasi ja kuvistasi. Olet inspiraation lähde! Lopulta elämässä tuntuu olevan aika samantyyppisistä asioista kyse, vaikka eri mittakaavoissa…miten luoda se oman elämän palapeli, itselle sopivista paloista. Valmiiksi koottuja kuvasarjoja yhteiskunnalla on tarjottavana kyllä.
Voi kaamosta ja onneksi se 17.1. saapuu! Samalla ihailen noita pohjoisen kolkkia ja ihmisiä, jotka siellä asuvat. Itse en ehkä pystyisi. Meidän perhe viettää talvea eteläisellä pallonpuoliskolla toisessa kotimaassamme. Muistan sinua rapumaisella lämmöllä ja vaikka kohtaamiset olivat vähäiset, olen iloinen siitä, että saan seurata etäältä polkuasi.
Mitä hitaammaksi homma menee, sen absurdimmalta se nykymaailmassa tuntuu. Välillä ihan naurattaa.