Lentokonemoottorin ulvoessa voi ainoastaan hengittää syvään, sulkea silmänsä, odottaa että vatsanpohjaa taas pakottaa ja että päätä pakottaa – samalla, kun mieltä pakottaa ajatus siitä, että:
Minä lähden taas kerran.
Minä aina luulin pelkääväni lentämistä, kunnes viereeni istui muuan eläköitynyt lentokonemekaanikko matkalla samaan kohteeseen. Kerroin hermostuksissani äänistä, jotka ahdistavat. Tärinöistä, jotka saavat sydämen lyömään kiivaammin. Kerroin ilmakuopista, jotka roisejakin ollessaan meinasivat viedä hengen tai ainakin se tuntui siltä.
Mies katsoi minua. Ihon uurteet tummilla ja pisamoituneilla kasvoilla nauroivat, vaikka hän koetti olla kohtelias ja rauhallinen. Ulkonäössä oli ripaus Morgania, silmäkulmissa “kyllä minä tiedän”.
Hän vain katsoi minua, kun minä puhuin ja puhuin, puhuin itseni pyörryksiin ja kerroin reissuistani, ja mies kuunteli hiljaa katsoen välillä käsiään, katsoen välillä minua ja välillä kuumia pyyhkeitä tarjoilevaa lentoemoa, jonka ääni oli kaunis ja matala.
“Minä luulen, että sinä pelkäät ainoastaan palaamista.”
Lentoemo kuuli meidät, lentoemo katsoi meitä, ja hän katsoi minua silmiin ja hymyili.
Hänkin tiesi sen, totta kai.
You might also like
18 Comments
Nämä sun tekstit,ja kuvat tietenkin myös,ovat mahtavat:)
Kiitos Jael 🙂
Voi, kun voisin tuntea sinut ja keskustella ihan mistä vaan vaikka aamuun saakka! Olet sielun sisko vaikkei tunnetakkaan.
Kiitos Kata, ehkä joskus jossain vielä kohdataankin!
Voi Nella, jos kaikki tuntisivat sinut, kaikki tietäisivät, että oot rakastunut.
Minä tiedän, koska tunnen sut ja näen tämän kirjoituksen lävitse. Kuka hän on?
En tunnusta mitään.
Mut <3
Ai hitto mitä tekstiä taas <3
<3
Joka kerta nämä postaukset pakottaa klikkaamaan auki vaikka olis kiire. I h a n a postaus taas! =)
Kiitos Ulla <3
Hengästyttävän ihana kirjoitus! <3
Kiitos Luru!
<3
<3
Niin se on. minä pelkään palaamista
Sen sanominen ääneen saattaa helpottaa vähän. Ehkä. Mutta kiitos että kerroit, tiiän etten ole yksin!
Kylmiä väreitä!
[…] Reissulastuun » […]