Lentoemo

Lentokonemoottorin ulvoessa voi ainoastaan hengittää syvään, sulkea silmänsä, odottaa että vatsanpohjaa taas pakottaa ja että päätä pakottaa – samalla, kun mieltä pakottaa ajatus siitä, että:

Minä lähden taas kerran.

Minä aina luulin pelkääväni lentämistä, kunnes viereeni istui muuan eläköitynyt lentokonemekaanikko matkalla samaan kohteeseen. Kerroin hermostuksissani äänistä, jotka ahdistavat. Tärinöistä, jotka saavat sydämen lyömään kiivaammin. Kerroin ilmakuopista, jotka roisejakin ollessaan meinasivat viedä hengen tai ainakin se tuntui siltä.

Mies katsoi minua. Ihon uurteet tummilla ja pisamoituneilla kasvoilla nauroivat, vaikka hän koetti olla kohtelias ja rauhallinen. Ulkonäössä oli ripaus Morgania, silmäkulmissa ”kyllä minä tiedän”.

Hän vain katsoi minua, kun minä puhuin ja puhuin, puhuin itseni pyörryksiin ja kerroin reissuistani, ja mies kuunteli hiljaa katsoen välillä käsiään, katsoen välillä minua ja välillä kuumia pyyhkeitä tarjoilevaa lentoemoa, jonka ääni oli kaunis ja matala.

”Minä luulen, että sinä pelkäät ainoastaan palaamista.”

Lentoemo kuuli meidät, lentoemo katsoi meitä, ja hän katsoi minua silmiin ja hymyili.

Hänkin tiesi sen, totta kai.