Muu maa villapaita

Ihmiset ovat kaikkina aikoina kuvitelleet, että matkanteko on pelkkää ihanaa ja ylevää. Onhan se tavallaan ja sitten ei ollenkaan, ja vain se on varmaa, että tällaiselle toivottomalle romantikolle se tarkoittaa välillä melko mielipuolistakin ikävää.

Samalla, kun kaipaa kaikkia niitä paikkoja joissa tunsi olonsa hyväksi tai kaikkia niitä ihmisiä joihin on saanut matkoillaan tutustua, tuntee rintaluidensa alla kovaa kaipuuta johonkin nimettömään, kuitenkin olevaan ja vielä itselle olemattomaan.

Tässä ei ole mitään järkeä.

Olen lähipäivinä siivonnut vaalean ja valoisan yksiöni vetolaatikoita. Pistänyt kiertoon kaiken sellaisen, mitä en ole käyttänyt pitkään aikaan. Paljon en omista muutenkaan, mutta yhteen asiaan kiinnitin vasta huomiota: Kaapeista löytyy vaikka kuinka paljon villapaitoja, villahuiveja ja villasukkia, joita hankin matkoiltani, vaikka villasukkia minulle kutoo myös rakas pikkusiskoni. Mummi ei enää laita niitä joulupaketteihin, sillä meistä vanhin ja vahvin on jo ikiunten mailla.

Minun ystäväni tuntevat minut lämpimästä ja mukavasta. Myös nuhjaamisesta eli pään tyytyväisestä hieromisesta tyynyyn aivan aamutuimaan, kun ei millään malttaisi nousta lämpöisestä pesästä ja lähteä töihin. Hautumisesta, sillä vain hetki peiton alla riittää, että iho on toista vasten aivan liian kuuma.

Minulla on kuitenkin siinä oikein hyvä olla.





Olen talven tyttö, syksy on suosikkivuodenaikani, ja rakastan villavaatteita. Kai ne omalla tavallaan luovat jonkin sortin turvallisuuden tunnetta, mitä kaipaan matkoillani.

Reissaanhan suurimman osan ajasta yksinäni.

Ja olenhan – kuten jo mainitsin – kova ikävöimään.





Minulla on alpakkainen villapaita, jonka hankin alkuvuodesta mukaan Tromsøon. Se lämmitti, kun hyytävä tuuli tuiversi vasten kasvoja valassafarilla, jolla emme nähneet ainoatakaan valasta. Ne olivat jo matkalla Karibialle.

Georgiasta hankin kanariankeltaiset pitkävartiset sukat, Susie hieman maltillisemmat; ”Minä muistan sinut aina, kun puen nämä jalkaani.”

Minäkin muistan sinut, Susie. Ja minä muistan, miten ystävällisesti otitte minut luoksenne punkkaamaan, kun kuulitte aikeistani jäädä lentokentälle nukkumaan.

Minä ostin myös villapaidan matkalle Tbilisistä Kutaisiin, sillä joulukuinen junamatka olisi muutoin ollut liian kylmä.

Toin Puolan Gdanskista villaisen huivin, jonka puen harteilleni aina niihin aikoihin, kun syys on jo hiipinyt huoneeseen.





Yksi on kai silti ylitse muiden: Viininpunainen villapaita, jonkun itse kutoma, Hämeenlinnan Fidasta seitsemällä ja puolella eurolla hankittu. Sen kun puen päälleni ja suljen silmäni, olen heti Koskeloveden kalareissulla yhdessä isän ja isosiskon kanssa.

Oma maa mansikka. Muu maa villapaita.