Vanhempani ovat viisaita. He ovat opettaneet, ettei energiaansa kannata turhata itkuun paskan jo ollessa housussa.
Tiedättekö, mikä tekee reissusta ikimuistoisen? Se, että hetket ja maisemat on pakko muistaa, kun vanha muistikortti haluaa päättää päivänsä ja korruptoida 70% kuvista. Ehkä myös lapsuusajan suosikkisarjani Muumit on tehnyt tehtävänsä, sillä ensimmäinen mieleeni nouseva ajatus on Nuuskamuikkusen:
“Minä tiedän. Kaikki muuttuu vaikeaksi jos haluaa omistaa esineitä, kantaa niitä mukanaan ja pitää ominaan. Minä vain katselen niitä – ja kun lähden tieheni, ovat ne minulla päässäni.”
Olen rajannut kuvat neliöiksi, sillä reunat olivat täynnä kauniin purppuraa, punaista, sinistä ja oranssia viivojen sekamelskaa. Mutta tiedättekös, Portugalin road trip on ollut yksi elämäni mahtavimmista reissuista, eikä vain jylhien maailman äärien maisemien ja majakoidensa vaan kahden hyvän ystävän vuoksi. Viivi ja Jani ovat reissanneet kanssamme näiden maisemien lisäksi myös Puolassa, ja viime viikolla varasimme yhteisen laskettelureissun Italian Alpeille.
Näitä kuvia katsellessani muistan paljon: aivan, kuin päässä olisi auennut joku lukko. Muistan ne huonot annokset ja niiden päälle nauretut naurut, löytämättä jääneet Super Bockin kaljapaidat ja kun minä kävelin päin lasiovea ja kun Jani nauroi, ja kun Jani käveli hetki minun jälkeeni päin samaa lasiovea ja minä nauroin. Siivooja oli ollut tehokas.
Muistan litran olutpullot, jotka naurattivat ja pissattivat automatkalla Algarveen. Muistan reissun soittolistalla soineen Scandinavian Music Groupin sanat ja kettubiisin, Bairro Alton yöjuoksut, ylämäkeen tarponeen mummon, nenänpäähän ilmestyneet pisamat ja ravintolassa tarjoillun pakastepizzan.
Muistan turkoosissa meressä vapaana hyppineet delfiinit ja näylle kajahtaneen Viivin ilonkiljahduksen. Meitä kahta tyttöä heitelleet vaahtopäät, joilla pojat surffasivat reteesti majapaikan pihalta löytyneillä ilmapatjoilla.
Minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin
