Kirjoittamisesta sen verran, että olen aina ollut laajasanainen ihminen. Sellainen, joka puhuu puhuessaan liikaa ja turhan nopeasti, eikä ole kovin hyvä tiivistämään sanomaansa. Kuvittelin, että opiskelun aikana minusta muovautuisi sanaseppo, joka kykenee kuittaamaan aikasemman monta kappaletta vaatineen tulvan lauseella tai parilla. Noh, aika paljon olen opiskellut, eikä tekstit ole mihinkään lyhentyneet.

Tiedän, että tässä ei olisi erityistä ongelmaa ellei siitä tekisi ongelmaa. Jostain syystä tiiviys ja sujuvuus on itselleni ihanne – tila joka todistaisi älyllisen kyvykkyyden parhaiten. Se, että ajattelee, mutta rönsyää on (muka) huomattavasti vähäpätöisempää. Ihan kuin se olisi eräänlainen osoitus kypsyttämättömyydestä ja kyvyttömyydestä jäsentää ajatuksiaan. Toisaalta, parempi kasa sekavia ajatuksia ja huomioita kuin ei lainkaan sanottavaa. One can talk without actually saying a single thing. Kai sama pätee kirjoittamiseenkin.

Minulle hyvä kirjoittaja on sellainen, jonka lauseissa ja ilmaisuissa ei ole ylimääräistä. Sellainen, jonka kieli on rikasta, kekseliästä, mutta taloudellista. Ehkä tässä iässä voisi kuitenkin olla aiheellista myöntää, ettei se ole minulle millään tavoin luontaista ja että on oikeastaan aika tarpeetonta haaveillakaan moisesta. Muille omien tekstiensä laatua pähkäileville minä olen sanonut sadasti, että turha on itse toimia sensuurina – tehköön sen muut. Itsekritiikki ei aina ole erityisen rakentavaa. Tätä pitäisi kai soveltaa omaankin kirjoittamiseen.