Terveisiä vuonon rannalta! Ajomatka Porsangerin Lakselvista Vesterålenin Myreen sujui leppoisasti yhden yön pysähdyksellä pakussa nukkuen.
Uusi perheenjäsen on vielä sen verran uusi, etten tajunnut hankkia verhoja saati muutakaan suojaa yöttömän yön auringolta. Vaikka tämä on jo kolmas kesäni pohjoisessa, enkä vieläkään muista, miten valoisaa näinä viikkoina voi olla. Luonto näillä leveusasteilla on kaikkea muuta mihin etelässä totuin, enkä totta puhuakseni tiedä, tulenko tähän koskaan tottumaankaan, eikä se toisaalta haittaakaan. Lakselvin kotiimme olemme sentään saaneet hankittua pimennysverhon (kiitos Iittiläisen perheelle, joka lähetti ylimääräisen valosuojan Matkahuollon mukana). Pakussa vietetty yö kuitenkin sujui kaikin puolin hyvin, ja pääsin suunnitellusti seuraavana päivänä perille vanhaan kotiini, pieneen punaiseen puilla lämpiävään mökkiini, jossa olen majaillut nyt viikon verran.
Tällä saarella aika katoaa, tai sitten sitä ei vaan ole.
Muistan, kuinka vuonna 2008 palasin Erasmus-vaihdon jälkeen kesäksi Faenzaan ja miten karvaasti petyin, kun mikään ei ollut entisellään: muut vaihto-opiskelijat olivat tietenkin palanneet kotikaupunkeihinsa, ja minä olin ihan yksin ja yhtäkkiä aivan vieraalta tuntuvassa kaupungissa. Onneksi tuo samainen yksinäisyys ei kuitenkaan seurannut minua Gisløyalle, sillä Lauri asuu täällä edelleen. Monikaan asia ei ole muuttunut lähtöni jälkeen mökin sisustusta lukuunottamatta. Silti täällä asuvat kaikki koetut muistot, jotka toivottivat minut tervetulleeksi samoin kuin kotipihan riekot, jotka tulivat kovaäänisesti kertomaan, kenelle saari oikeasti kuuluu.
Kyllä minä tiedän, olen tälläkin kertaa vain kylässä.
Caddy-leiri puolessa matkaa Vesteråleniin.
Saavuin auttamaan Lauria perunanistutuksessa mutta myös dokumentoimaan puuttuvia kuvia syksyllä 2021 julkaistavaan toiseen kirjaani. Tuntuu etuoikeutetulta saada kertoa tarinansa muutoinkin kuin blogin ja some-kanavien kautta, sillä uskon tämän matkan antavan eväitä ja inspiraatiota omien unelmien toteuttamiseen myös muille. Se toki vaatii paljon, mutta antaa sitäkin enemmän.
Kun istun tässä mökissä ja lämmitän takkaa, mietin vuodentakaista itseäni ja kaikkea sitä, mitä sain kokea, hengästyn. Tuntuu hullulta, miten paljon ihminen on samanaikaisesti valmis kantamaan harteillaan ja sietämään, etenkin kun on pakko. Mutta kun oma maa on kylvetty ja siihen istutettu uusia alkuja, on tulevaisuus vehreämpi ja satoakin saa vihdoin korjata.
Norjanmeri, ikuinen rakkauteni ja maailman suolaisista lakeuksista suosikkini.
Vuoteni täällä opetti paljon: rakastamaan, vihaamaan, sietämään, ennen kaikkea ymmärtämään ja lopulta sopeutumaan. Tajuamaan, että sain palata hetkeksi sinne, mikä aikoinaan on ollut meidän kaikkien koti. Meren ääreen. Alkukotimme rannalle, josta keräsin simpukoita ikkunalautojen koristeeksi ja rakkopäisiä leviä hapanimelältä maistuvaa merilevä-pikkelsiä varten.
Muistan elävästi kevättuulessa kuivuvan, voimakkaan ja pistävän, hieman mädän kuivakalan tuoksun. Minä muistan kaiken, osan liiankin hyvin sekä ennen kaikkea sen, kun minun oli aika lähteä. Sen minä haluaisin unohtaa. Mutta sitä ennen minä elin ensimmäistä kertaa kokonaan itselleni sillä sen, jos minkä, on tämä matka minulle viimein opettanut.
