Joko minä opin jotain?

Joko minä opin jotain?

Olen soimannut itseäni usein, mutta antanut sittemmin anteeksi. Tämän kohdalla mietin vielä.

Elämä on opettanut suurimmaksi osaksi kantapään kautta. Myönnän, olisin monesti päässyt helpommalla, kun olisin silloin nuorempana kuunnellut vanhempiani. En vain tuohon maailmanaikaan ja ikään osannut ymmärtää, että he puhuivat omasta kokemuksestaan. Tietenkin.

Minua ja kolmea siskoani on aina kannustettu tavoittelemaan unelmia, matkustamaan, elämään ja kokemaan, ja vaikkei mikään lapsuus ole täydellinen, sanoisin, että meillä on kaikesta huolimatta ollut todella hyvä pohja kasvaa. Meillä on myös saanut munata, sillä sekin kuuluu elämään.

Tuntuu väärältä, kun vilpittömästi ihmisten hyvyyteen uskoen rysähtää kerta toisensa jälkeen kuilun pohjalle. Maailmassa on paljon hyvää, mutta maailmassa on myös paljon pahaa: epätasa-arvoa, vihaa, omahyväisyyttä, epäreiluutta ja epäkunnioitusta, enkä edes halua mennä pidemmälle.

Olin odottanut Nepalin vaellusta vuosia, tituleerannut kohteen lempimaakseni siellä koskaan käymättä. Tiedättehän, Himalaja, tuulessa värisevät rukousliput, oranssikaapuiset munkit, taivaallinen ruoka ja salainen unelma Shangri La’sta niitä uskomattomia vaellusmahdollisuuksia ja hyviä ihmisiä unohtamatta.

Ihmiset lähtevät tuohon maailman kolkkaan vaeltamaan mutta ennen kaikkea etsimään ja löytämään itsensä. Miten kliseistä. Ja niin totta.

Ja sitten tulee se mutta.

Minä olisin halunnut löytää Nepalin matkalla itseni, mutta eksyin vain pahemmin. Annoin anteeksi ihmiselle, joka ei ansaitsisi tulla mainituksi enää yhdessäkään yhteydessä, mutta koska olen aina halunnut olla teitä lukijoita kohtaan rehellinen, olkoon tämä viimeinen kerta.

Toiseksi jäämisen tunne on maailman hirvein. Se kalvaa ihmistä ja ihmisyyttä niin paljon, ettei sitä pysty eikä osaa käsitellä. Riittämättömyys ja rumuus valtaa sisimmän, kun ei kelvannutkaan. Vika on minussa. Kaikki muut ovat fiksumpia, hauskempia, kauniimpia ja haluttavampia. Minä sen sijaan olen epäonnistunut, olen epäonnistunut ihan kaikessa. Minä olen hirveä. Olen huono. Jään tällaiseksi lopun elämääni. Minä jään yksin. Kukaan ei halua minua.

Haluaisin sanoa, että toivon jokaisen toisen pettäneen ihmisen kokevan itse saman, jotta he tietäisivät, miten loputtoman surulliselta se kaikki tuntuu, mutta en tietenkään sano niin. Sen sijaan minä toivon, että loputon suruni on ollut tarpeeksi suuri esimerkki siitä, miten väärin toista kohtaan voi tehdä.

Sanoinko jutun alussa jotain uskostani ihmisten hyvyyteen? Uskonko todella, että kukaan oppii tästä yhtään mitään? Ehkä piilottamaan sen toisen suhteen jatkossa paremmin?

Oikeasti toiset ihmiset pitäisi vaan vetää vessasta alas.

Anteeksi (enkä edes tarkoita sitä).

Nepalin vaelluksesta on kulunut tasan vuosi, ja monet ovat kyselleet pidempien vaellustarinoiden sekä vaellusvideon perään. Video on tekstejä vaille valmis, jutut viimein valmiita syntymään. Uskokaa minua, kun sanon, etten pystynyt palaamaan näihin tunnelmiin yhtään aiemmin.

Ulkona paistaa aurinko, tyventä jatkuu viidettä päivää. Ilmassa on sen saman kevään tuntua, kuin viime vuonna kaiken surkeuden keskellä – luottoa tulevaan, itseensä sekä siihen, että on jollekin kaunis, hyvä, rakastettu ja oikea. Tajusin sen, kun etukamera oli jäänyt päälle siskon soitosta ja katsoin vastarannan maiseman sijaan itseäni. En tiedä, koska viimeksi olen oikeasti näyttänyt näin onnelliselta.

Onneksi elämänsä ihmiskontakteja ja muistoja voi vaalia, tai ne voi päättää unohtaa. Ja voittekohan edes kuvitella, miltä sen tajuaminen tällaiselle nuuskamuikkustelijalle ja säälissä rypevälle rapunaiselle tuntuu?

Uuden elämän alulta.