– En halua ystävää, haluan miehen
– Viisi lounasta, kiitos
– Anteeksi!
– Mä tarjoan
– Viettele se
– Viikonloppuja!
– Hyvää päivänjatkoa vaan.. Miten nää aina löytää mut?!
– [korkojen kopinaa]
– Silloin kun mentiin Raimon kanssa Unstadiin..
Havahdun samalla sekunnilla, kuten kai kaikki, jotka kuulevat tutun paikan mainittavan: Kaksi keski-ikäistä naista keskustelee viereisessä pöydässä – toisella on koboltin sininen matkalaukku, toisella pantterikuvioinen. Oluet ovat lopuillaan, minun tuoppini on paria hörppyä vaille täysi.
Saavuin viikonlopuksi Helsinkiin.
Siinäpä vasta lause, joka pitää sisällään paljon enemmän kuin osaisi kuvitella: paljon, melkein liikaa, jotta mikään tuntuisi todelta.
Ensinnäkin, olen äärimmäisen onnellinen, että minulla on mahdollisuus tavata ystäviäni, kun käyn täällä. Toisekseen, olen äärimmäisen onnellinen, kun en enää asu täällä. Olen onnellinen, että tutut paikat ovat paikoillaan, eivätkä osoitteet ole muuttuneet, ja että voin edelleen keskellä päivää karata oluelle suosikkipaikkaani ilman, että kerron siitä kenellekään – paitsi kaikille teille.
Naapuripöydän naisten puheissa vilisevä Unstad on surffaajien suosikkipaikka Lofooteilla, sopivan mittaisen ajomatkan päässä meiltä. Kodistani. Paikasta, josta en koskaan osannut edes haaveilla, mutta joka yhdessä hetkessä syntyi konkretisoituneeksi unelmaksi.
En tiennyt, että niinkin voi käydä.
Viime vuosien keväät ovat olleet raskaita, tiedätte sen, mutta tässä vuodessa on jotain taianomaista. Mikään ei ole kuin ennen.
Naiset jatkavat puhumistaan, ja minun tuoppini on vasta puolillaan. Siitäpä muistui mieleeni eräs klassinen kysymys, jonka eräs yhtenä huurteisena iltana pöytäseurueellemme esitti: Onko sinun lasisi ennemmin puolityhjä vai puolitäysi?
Puolitäysi, tietenkin.
Niin helppoa on saada positiivarin leima otsaan, mutta sitähän kantaa ylpeänä.
Kevät, anna tulla – aivan kuin silloin neljä vuotta sitten Makedoniassa, josta nämä kuvat on otettu.
