Kuvankaunis Ritaojan kierros Lohtivaaran tuntureilla

Kuvankaunis Ritaojan kierros Lohtivaaran tuntureilla

Pohjois-Norja on monille tuttu matkakohde, mutta varsin harva on retkeillyt Lakselvin alueella. Se ei toki ole mikään ihme, sillä Porsangerin kunnan luontokohteista ei vielä löydy kovin paljon suomeksi julkaistuja retkitarinoita – toisin kuin Lakselva-joen kalajuttaja.

Olin keittämässä aamukahvia, kun ovelle kolkutettiin. Ystäväni Annele (jo yli 20 vuotta Lakselvissa asunut suomalainen nainen) teki yllätyspiston kahden samojedinsa Millan ja Savan kanssa ja pyysi minua retkelle läheisen Lohtivaaran tuntureille. Sää oli pitkästä aikaa kaunis ja kuulas, ei tuullut juuri nimeksikään, aurinkokin paistoi. Joten, mikä jottei!

Kahvittelujen päätteeksi pakkasin Canonin reppuun ja ajoimme yhtä matkaa Ritaojan reitin lähtöpaikalle. Auton voi jättää pienelle parkkipaikalle, eli tasan siihen kohtaa, mistä reitit alkavat. Tänne on helppo varsin saapua.

Lohtivaaran karun kauniissa, puuttomissa maisemissa

Lohtivaaran tuntureilla puikkelehtiva Ritaojan luontopolku on helppokulkuinen, ja koska ollaan jo valmiiksi varsin korkealla merenpinnasta, nousumetrejä ei kerry ihan hirveästi. Sen puolesta, ja tämän pitkäksi venyneen tunturin laelta, pääsee jo reitin alkumetreillä ihailemaan lännessä avautuvaa Brennelvdalenia, norjan-suomalaisittain Palojovenlaaksoa. Kuulostaa siltä kuin oululainen ystäväni olisi keksinyt nimen.

Nimeämislogiikka on täällä varsin kummallista noin muutoinkin, sillä Brennelv eli Palojoki on käännetty tienviittoihin lyhyen ytimekkäästi: Palo. Lyhenteestä en osaa sanoa mitään, mutta täällä on edelleen vahva kveenin kielen osaaminen, mikä näkyy Lakselvin arjessa ja siten varmasti myös paikkojen nimissä.

No niin, takaisin aiheeseen.

Itse polku, tuo luonnon ainainen kiertolainen, on varsin hyvin havaittavissa. Ritaojan reittiä on siis varsin helppo ja mieluisa tallustella. Norjassa ei myöskään eksy, kun pitää silmällä kiviin ja puiden pinnoille maalattuja punaisia reittimerkkejä.

Sysihautajärven “kansallismaisema”

Sysihautajärven maisema voisi olla Alaskasta – ja vähintäänkin yksi Norjan kansallismaisemista. Leinikinsinisenä päilyvää järveä (tai pikemminkin lampea) reunustaa luonnontilainen havumetsä, ja havumetsän takaa aukeaa kaunis Porsangerinvuono komeine tuntureineen.

Hetken näyttää siltä, kuin maisema vain leijuisi keveänä ilmassa, niin erikoisen illuusion edessä huilaava vesi ja heti kannaksen takana aukeava aava vuonomaisema saavat aikaan.

Vain me, koirat ja kaikki mäntyvanhukset

Vaikka maisemat ovat pitkälti puista paljaat, sellaisen kohdatessaan on pakko pysähtyä; iänvanhat männyt ovat uskomaton näky. Niiden lonkeroiset oksat ovat kuin taivasta vasten kasvava juurakko.

Vitsailin Annelelle että ihmissilmän välttäessä nuo kaarnapukuiset vanhukset nostavat multaiset varpaansa ja vaihtavat paikkaa, vaeltevat miten haluavat tunturiylängöllä, tanssivat revontulien alla, ja palaavat paikoilleen ennen aamunkoittoa.

Jatkamme matkaa, mutta kun selän takana rasahtaa, kurkkaan vaistomaisesti olan yli ja mietin, mahtoiko ajatukseni sittenkään olla niin hullunkurinen.