Verdens Ende – maailman lopun unia Vippefyretin majakalla

Verdens Ende. Ei kuitenkaan maailmanloppu vaan paikka, jossa maa loppuu. Vesi alkaa, ja taivas alkaa. Horisontti jatkuu ikuisuuteen. Katse kantaa, eikä mikään pysäytä sitä.

Etelä-Norjassa, Tjømen saaren eteläisimmässä kärjessä, Færderin kunnassa, Vestfoldin läänissä – Oslovuonon suulla – kallio jatkuu ja kapenee, kunnes lakkaa olemasta.

Ympärillä levittäytyy Færderin kansallispuisto – saarten sirpaleita, riuttojen selkärankaa, pinnan alta kohoavia unia, joita viikingit näkivät sumun läpi, unen ja valveen rajamailta.

Skagerrak.

Salmi, joka ei ole vain maantieteellinen nimi, vaan jatkuvaa liikettä; Tanskan Pohjois-Jyllannin, Norjan itärannikon ja Ruotsin länsirannikon välissä virtaava reitti, joka yhdistää Pohjanmeren ja Kattegatin, mutta ei kursaile näyttääkseen sen.

Se vain on, kuten meri yleensäkin.

Suuntia, jotka eivät tarvitse selitystä.

Ja silti tänne, maailman reunalle, pääsee helposti autolla, bussilla ja veneellä. Oslovuonon poikkeus on kaikkien tavoitettavissa.

Majakka.

Tietenkin täällä on majakka! Ei korkea eikä valkoiseksi kalkittu, vaan matalampi, harmaa ja karhea. Rakennettu kivistä, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi nostettu suoraan merestä – ja niinhän ne ovat, täältä Tjømen rannoilta vuonna 1932.

Verdens Ende tunnetaan ehkä parhaiten juuri tästä: Vippefyretistä, kallistuvasta majakasta, joka seisoo vähän vinossa, vähän niin kuin maailma itse.

Rakennelma seuraa kallion linjaa ja asettuu maisemaan niin kuin jokin, joka olisi ollut siellä aina.

Vippefyret ei vilku, ei huuda, eikä se tee itsestään numeroa, mutta merilinnut kyllä naukuvat pesistään. Annetaan niiden olla.

Dramaattinen ei kohde nimestään huolimatta ole. Tämä paikka on yksinkertaisen ihana.

On kiviä, kalliota, meri, taivas ja lämmin ilma. Väsähtänyt tuulenpuska, joka nukkuu majakan kivenkolossa.

Täällä jokainen on voi olla pieni, vain seistä ja hengittää ja katsoa kaukokaisuuteen.

Eikä silloin tiedä, missä jokin loppuu. Tai mikä jokin tästä hetkestä alkaa.