Borgundin sauvakirkon lohikäärmeet eivät tunnusta ristiä eivätkä kiellä sitä

Borgundin sauvakirkko kohoaa Lærdalin kunnassa, Vestlandin läänissä, eteläisessä Norjassa vuorten ja niittyjen sylissä siellä, missä ilma tuntuu pidättävän hengitystään. Tarkkaa rakennusaikaa ei tiedetä, mutta arvellaan, että kirkko rakennettiin vuosien 1180 ja 1250 välisenä aikana.

Borgund oli kyläkirkko, joka kannatteli seurakuntaansa vuoteen 1868, kunnes – kuten joskus tapahtuu – tehtävät siirrettiin uudelle kirkolle, jossa oli enemmän ikkunoita ja vähemmän varjoja.

Vanha kirkko kuitenkin jäi, onneksi, ja se konservoitiin.

Upea sauvakirkko pidettiin hengissä tavalla, jota kutsumme museoksi. Vielä tänäkin päivänä sen pihapiirissä kohoaa vapaasti seisova kellotorni, lajiaan ainoa säilynyt tässä maassa.

Borgund on kuutio kuution sisällä; ulompi suojaa, sisempi kantaa. Kattoa kannattelevat kaaret polvistuvat ja kiinnittyvät vakaisiin maasta kohoaviin pylväisiin, ja usko rakenteeseen kestää.

Diagonaaliset ristikot, Pyhän Andreaksen ristit, jakavat voimantarpeen, tukevat ylhäältä ja muistuttavat siitä, ettei kenenkään tarvitse jaksaa yksin.

Katto on koottu saksiristikoista, jotka ovat jyrkkiä kuin norjalaisten vuonojen rinteet. Alaristikot sitovat kaiken yhteen ja estävät luhistumisen ottaen mallia elävästä elämästä: jonkun tai jonkin on pidettävä meidät kasassa silloinkin, kun paino harteilla kasvaa.

Kirkon seinät muodostuvat pystypuista, sauvoista, ja niistä kirkkotyyppi onkin saanut nimensä. Neljä nurkkapylvästä tukeutuvat kiviperustukseen, joka ei näy, mutta on silti olemassa. Laudat on tervattu männyn tuoksuisella suojalla.

Katonharjat työntyvät ilmaan neljänä lohikäärmeen päänä. Niistä jokainen on syntynyt upeasta kädentaidosta ja mielikuvituksesta, uskosta, joka ei ollut kristillisille täysin tämänpuoleinen.

Lohikäärmeenpäät muistuttavat kävijöitä myös laivojen keulakoristeista – siitä, miten kirkko on toisinaan ollut vene, ja kuinka vene on toisinaan ollut ainoa turva.

Ei ihme, että osassa kirkkoja voi edelleen nähdä katosta riippuvan laivan pienoismallin, kirkkolaivan eli votiivin. Vaikka keskiajalla alkanut kirkkolaivaperinne on tunnettu etenkin Keski- ja Etelä-Euroopassa, pohjoismaissa näet sellaisen esimerkiksi Ulvön saarella Pohjois-Ruotsissa.

Nykyiset lohikäärmeenpäät ovat korvauksia, 1700-luvun versioita siitä, mitä ei enää ollut. Vastaavia löytyy muualtakin, kuten Lomin ja Urnesin kirkoista.

Silti Borgundissa on jotain, mitä et näe missään muualla: harjakorokkeelliset harjapäällykset, joihin kaiverrettu aukkoinen ja kaunis kasvusto kaihtaa kaikki suorat viivat.

Borgundin lohikäärmeet eivät tunnusta ristiä eivätkä kiellä sitä. Jos ne kerran olivat pakanallisia, ovat ne nyt kirkon palkkalistoilla; kristillisessä keskiaikaisessa taiteessa lohikäärmettä käytettiin usein itse paholaisen symbolina. Tässä tapauksessa hyvän ja pahan välisenä taisteluna.

Kristillinen auktoriteetti, jos se koskaan keneltään kysyikään, hyväksyi tämän kaiken ja antoi lohikäärmeiden jäädä.

Vaikka nimet, vuosiluvut ja käyttötarkoitus unhoittuvat, jäljelle jää se, mikä pysyy.

Tervattu puu, joka ei kysy, kuka sitä katsoo.
Käsi, joka kerran veisti kauniit kuviot.
Ja hiljaisuus, joka on vallannut pyhän paikan, jossa ei enää rukoilla.

Tunnustettuja tai tunnustamattomia jumalia.