Kaikista maailman vuoristoista Pohjois-Italian mahtipontisissa maisemissa on sitä jotain – rosoisuutta, rauhaa ja rakkautta.
On mahdotonta kirjoittaa puolueettomasti entisestä kotimaastaan, jonka jylhillä jyrkänteillä harhailee edelleen pala suomalaista sydäntä. “Minä en koskaan palaa”, se huutelee tuulten tuomisiksi, ja hyvin sen tiedänkin – siksi minä palaan Pohjois-Italiaan aina uudestaan.
Italian Alpeilta löytyy toinen toistaan kuvauksellisimpia päiväretkikohteita, joista ilahduttavan monet asettuvat sopivasti samalle janalle, jos pinnaa kohteet kartalle. Sen vuoksi nämä vinkit sopivat mitä mainioimmin vaikkapa tulevan road tripin pohjaksi, joten ei muuta kuin auto alle, vaelluskengät takakonttiin, kaverit kyytiin ja kohti Dolomiitteja.
Lago di Sorapis — Italian Ihmemaa
En tiedä, kauanko olin seissyt paikoillani vain tuijottaen turkoosina hohtavaa Lago di Sorapiksen vuoristojärveä. ”Marinella ihmemaassa, vai?” naurahti vaelluskaverini Joonas, jonka hymyä on vaikea voittaa.
”Tämän on oltava yksi elämäni kauneimmista vaelluksista!” huudahdan, “Miten tällaista voi olla olemassakaan?”
Sydän hakkaa. Räpyttelen silmiäni kuin koko paikkaa olisi vaikea uskoa todeksi. Jalat ovat väsyneet neljän tunnin noususta, mutta nyt ne meinaavat pettää pelkästä ihastuksesta. Haluaisin tuoda joka ainoan maailman ihmisen todistamaan tätä hetkeä kanssani.
Joonaksen esittämä vertaus yhdistettynä paikan taianomaisuuteen pistää pääni entistä enemmän pyörälle, ja mieleeni muistuu eräs kohtaus tuosta iki-ihanasta lastensadusta. Siinä Liisa kysyy valkoiselta kanilta, kuinka pitkä on ikuisuus. “Joskus vain yhden sekunnin mittainen”, vastaa viisas jänö.
Siltä minustakin taitaa tuntua.
Noin 12 kilometrin mittainen edestakainen reitti on lähes pelkkää nousua. Leveän ja rauhallisen metsäpolun perään maasto muuttuu kiviseksi, kapeaksi ja aika ajoin jopa pelottavaksi, sillä minkäänlaisia kaiteita ei ole. On vain pystysuora, monen sadan metrin pudotus alas laaksoon, jossa haukat liitelevät etsimässä päivällistään.
Huomaan moneen otteeseen puristavani rystyset valkoisina vuoren seinämään pultattua metalliketjua, joka helpottaa kulkua reitin kapeimmilla kohdilla. Välillä kävellään vesiputousten läpi, mikä viilentää mukavasti heinäkuun helteiden paahtamaa ihoa.
Reilun kolmen nousutunnin jälkeen saavumme Rifugio Vandellin vuoristomajalle, joka tarjoaa majoitusta. Täällä syvällä Sorapiksen sylissä on öisin niin pimeää, että Tre Cimekin jää toiseksi. Lasken illan aikana yhdeksän tähdenlentoa.
En vielä tänäkään päivänä ole varma, kumpi oli kauniimpi: vaellus järvelle vai itse Sorapis. Minä olin kuvitellut tällaisen reitin unissani, mutta en koskaan Italiaan. Naurahdan. Minä ymmärrän jälleen kerran kadonnutta sydäntäni hieman paremmin.
Mi manchi tantissimo!
Hyvä tietää: Reitti alkaa Misurinan ja Cortina d’Ampezzon väliseltä maantieltä Passo Tre Crocin alueelta, jossa auton voi jättää tien laitaan. Ota suunnaksi vaellusreitti #215, joka johdattaa sinut Rifugio Vandellin vuoristomajalle sekä sen vieressä sijaitsevalle Sorapis-järvelle.
Tre Cime di Lavaredo — tunnettu ja tyylikäs
Vaikka Tre Cime di Lavaredo onkin Etelä-Tirolin tunnetuin ja sitä myötä ruuhkaisin päiväretkikohde, ei paikkaa kannata ohittaa. Kyllä tänne mahtuu maisemia ihailemaan – etenkin jos tulee iltaa vasten ja jää valvomaan tähtien kanssa, kuten me teimme.
Leveä ja helppokulkuinen rengasreitti on vajaan 10 kilometrin mittainen. Polku alkaa Rifugio Auronzon, ravintolan ja matkamuistomyymälän virkaa toimittavan vuoristomajan pihalta.
Italiassa on hauska tapa tarjota vaeltajille leimoja kuin palkinnoksi hienosta suorituksesta. Sellaisen saa täältäkin, kun on kerran kiertänyt Tre Cimen, joten älä unohda poiketa majassa myös reitin päätteeksi.
Kysyimme yösijaa Rifugio Locatellista hieman liian myöhään. Paraatipaikalle rakennettu vuoristomaja varataan sesonkiaikana täyteen hetkessä, minkä vuoksi tänne haaveilevan kannattaa olla ajoissa liikkeellä.
“Kyllä sieltä joku tasainen kohta löytyy”, tuumasimme yhteen ääneen, ja pakkasimme päiväreppuihimme makuualustat ja makuupatjat tarkoituksena jäädä kuvaamaan upeaksi kehuttua yötaivasta.
Polku mutkittelee, laskee, nousee ja kiertää kivikolmikon oikeaa kylkeä. Etenemisestä ei meinaa tulla mitään, kun koko ajan on pysähdyttävä kuvaamaan. Perille päästyämme leiriydymme ylempänä vuorenrinnettä löytyvään luolaan, jonne kiipeämiseen tarvitaan lopulta kaikkia raajoja. Irtokivet kiusaavat, eikä näin kaltevassa kohdassa tee mieli horjahtaa.
Vaivannäkö kuitenkin palkitaan, ja neljä makuualustaa sujahtaa vieretysten tasaiselle kivetykselle.
Tuntuu väärältä, miten kukaan on kehdannut sotia näissä maisemissa. Aivan yhtä vaikealta tuntuu ajatella, miten sotilaat ovat nukkuneet tässä samassa luolassa peläten puolestaan toisin kuin me, jotka tulimme tänne vain tuntemaan mieletöntä maisemaonnellisuutta.
Piilopaikka – miten monta merkitystä tuolla sanalla voikaan olla.
Kaadoimme kuksalliset punaviiniä, maistelimme paikallisia juustoja ja salameja. Kippistimme, on ollut hieno reissu! Vaan pitkään ei jaksanut kukaan tälläkään kertaa valvoa, joten ryömimme kukin pariksi tunniksi lämmittelemään, tähtien pitäisi tulla pian.
Case di Viso — kylä vuorten sylissä
Auringonvalo valuu hitaasti alas vuorenrinteitä saaden jokaisen kuusipuun latvan loistamaan: Metsä kylpee smaragdia ja kultaa, näky on majesteettinen. ”Incredibile”, jälleen kerran.
Olemme jatkaneet matkaa Parco Nazionale dello Stelvion kansallispuistoon, joka sijaitsee Pohjois-Italian Ponte di Legnon upealla vuoristoalueella. Näin aikaisin aamusta aurinko valaisee vain puolet rinteistä – niillä kasvaa violettia erikaa, meille tuttua kanervaa. Heinäkuussa maisemaa maalaa fuksia, kun rododendrot puhkeavat kukkaan.
Aika on pysähtynyt Case di Vison pienessä vuoristokylässä. Täällä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä; iltapuhteet hoidetaan kynttilänvalossa ja vesi kannetaan lähteestä, josta minäkin täytän juomapulloni. Nurmikko helmeilee aamukastetta.
Kello on puoli yhdeksän, lämpömittari näyttää täällä reilussa kahdessa tuhannessa metrissä kuutta astetta. Sodan nukuttamille sotilaille pystytetyt ristit piirtyvät kauniisti vasten sinistä taivasta. Kuin yöstä hartaan hetken keskeyttää viiltävä vihellys. Murmeli. Niitä on kaikkialla, tämä on niiden valtakunta.
Meidät nähdessään ne vislaavat kolme kertaa, mutta jos vaara uhkaakin ilmasta, kuuluu vain yksi pitkä vihellys. Pulssi tasaantuu, ”ahneita, mutta fiksuja”, tuumin ja jatkan matkaani Salakuljettajien reitillä (Sentiero dei contrabbandieri) kohti Bozzin (2 481 m) vuoristomajaa.
Auringonnousun Seceda
Toiseksi kohdevinkiksi valikoitui Val Gardenan helmi, Cisles-Odlen luonnonpuiston juurelta nousevan mahtipontisen Secedan (2 450 m) seinämä, joka tarjoaa kiipeilijöille kolme erilaista via ferrata -reittiä.
Vaikka täältä gondolilla noustavan laskettelukeskuksen huipulta alkaa monentasoisia ja -pituisia patikkapolkuja Ortisein, S.Cristinan sekä Selva Gardenan suuntiin, päätämme pystyttää leirin aivan alkupäähän. Olemme haaveilleet koko road tripin alkumatkan ajan upeasta auringonnoususta, joka täydellisellä säällä kulkisi aivan Secedan huipun takaa.
Säätiedotetta vilkaistuamme on yöksi kuitenkin luvattu pilvistä, samoin aamuksi. Harmittaa. Kaiken lisäksi tuuli yltyy, ja nälkä painaa päälle.
Kaivamme repuistamme pastatarvikkeet, Italiassa kun ollaan. Vajaan viikon aikana rytmiryhmämme jokaiselle jäsenelle on ehtinyt muodostua oma tehtävänsä: Henrik valmistelee keittonurkkausta, Joonas pilkkoo milloin tomaattia, kesäkurpitsaa ja sieniä, ja Konsta keittää kaiken kokoon.
Minä olen onneksi saanut valita tiskivuoron, sillä poikien puuhastelua on hauska seurata.
Kun italialainen illallinen on nautittu, sää huononee entisestään. Sumu nousee ja ärtymys kasvaa, mutta usko ei lopu. Kömmin makuupussin suojiin, painan pään tyynyyn, kuuntelen hetken vaellustoverin hiljaista hengitystä ja suljen silmäni. Aamulla heräämme aivan uskomattomaan auringonnousuun.
Leonardo Da Vincin Chiavenna
Aloitetaan kohteista helpoimmasta, Lombardian maakunnasta, aivan Chiavennan kaupungin laitamilta: Tuplavesiputous. En ollut kuullutkaan moisen sanan olemassaolosta, kunnes päädyin ihailemaan tuota Pohjanmeren ja Välimeren valuma-alueen (3 050 m) jääkylmää vettä syöksevää Acquafraggiaa. ”Incredibile!” kuten täällä sanottaisiin.
Näky on mieletön.
Jatkuvasta kosteudesta nauttiva kasvillisuus on satumaisen vihreää. Ei ihme, että tämä on maailman pohjoisin paikka, jossa tavataan harvinaista Pteris cretica -saniaista, jonka ikivihannat sävyt ovat kuin koko Suomi sateen jälkeen.
Tätä yhdeksi Alppien kauneimmista vesiputouksista kehuttua luonnon monumenttia ovat kunnioittaneet myös Leonardo da Vincin sanat, jotka löytyvät tieteilijänä, matemaatikkona, insinöörinä, keksijänä, anatomina, taidemaalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina, kasvitieteilijänä, muusikkona ja kirjailijana tunnetun miehen Codice Atlantico -matkapäiväkirjasta.
Melkein kaiken pystyn assosioimaan mutta muusikko! Olikohan hänellä hyvä lauluääni? Lauloikohan mies matkoillaan kuin Rautavaara konsanaan?
Vinkki: Chiavennan alueelta löytyy 26 upeaa vaellusreittiä, joista useat ovat kuljettavissa päiväretkinä.
Juttu on julkaistu aiemmin Latu & Polku -lehdessä. Liity sinäkin Suomen Ladun jäseneksi, jolloin saat käyttöösi saat monipuoliset valtakunnalliset ja paikalliset jäsenedut, kuten myös arvostetun Latu & Polku -lehden.
