Elämää kynttilän valossa

Elämää kynttilän valossa

Auringonvalo valuu hitaasti alas vuorenrinteitä saaden jokaisen kuusipuun latvan loistamaan: metsä kylpee smaragdia ja kultaa, ja näky on majesteettinen. Incredibile.

Ollaan matkalla Parco Nazionale dello Stelvion kansallispuistoon, joka sijaitsee lähellä AdamelloSki-resorttia Pohjois-Italian Ponte di Legnon kauniilla ja vehreällä alueella.

 

 

Tähän aikaan aamusta aurinko valaisee rinteistä vain puolet – niillä kasvaa violettia Erikaa, meille tuttua kanervaa. Heinäkuussa maiseman maalaa fuksia, kun Rododendrot puhkeavat kukkaan.

Ja sitten on yksi nimetön lajike, joka avautuu vain aurinkoisella säällä: varjoisina päivinä se painaa päänsä vasten varttaan ja sulkee terälehtensä somaksi nupuksi.

Aika on pysähtynyt Case di Vison pienessä vuoristokylässä. Täällä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä, vaan työt tehdään iltaisin kynttilän valossa ja vesi kannetaan lähteestä.

Nurmikko helmeilee kastepisaroita, ja sodan nukuttamille sotilaille pystytetyt ristit piirtyvät kauniisti vasten sinistä taivasta. Kello on puoli yhdeksän, ja lämpömittari näyttää täällä reilussa kahdessa tuhannessa metrissä kuutta astetta.

 

 

Vasikat juovat ahnaasti; tuttipulloja lutkitaan kilvan, ja pian yksi ynisee sydäntä särkevästi: ”Lisää, lisää!” Andrea Bezzi, kylän juustomestari, täyttää pullot ja ulina lakkaa. Aitauksesta kuuluu tyytyväistä maiskutusta. Lehmän kieli on aivan uskomattoman pitkä.

”Lähdetään tervehtimään vuoria nyt, palatessamme pääsemme maistamaan täällä valmistettuja juustoja”, sanoo oppaani Laura – joka paikkaan mountain bike -pyörällään kulkeva supernainen, joka tuntee kaikki ja jonka kaikki tuntevat.

Hieman korkeammalla vuoristossa asuu paljon murmeleita. Näemme niitä ainakin kymmenen. Murmelit ovat pulleita tai oikeastaan jo aika lihavia, Laura sanoi kymmenkiloiksiksi. Siltä ne näyttävätkin.

Meidät nähdessään ne viheltävät kolme kertaa, mutta jos vaara uhkaa ilmasta, kuuluu vain yksi pitkä vislaus. ”Ahneita mutta fiksuja”, Laura toteaa hymyillen.

Vuoristomaisema on jylhä, ylväs ja hiljainen, sillä täällä käy turisteja vain kesäisin. Syyskuu on kuulemma parasta aikaa tutustua alueeseen, kun ilma ei enää painosta asteillaan.

Taas kuuluu murmelin vihellystä. Yläpuolelle liitää iso lintu, jonka valkoinen pyrstö häikäisee aurinkoa. Jatkamme matkaamme pyhälle paikalle, jossa on uhrattu äiti Maalle jo kauan ennen Jessen saapumista. Tuosta ajasta on muistona enää maahan kaivettu potero, jonka luulin alun perin muistuttavan ensimmäisestä maailmansodasta, jota käytiin kiivaasti juuri näillä alueilla. Mutta ei, tämä ei ole sodasta vaan ihmisten uskomuksista syntynyt. Parempi niin, vaikka uskonto onkin yksi sotien synnyttäjistä. Ristiriitaista.

Kaikki täällä koskettaa: luonto, ihmiset ja jopa vastaan kävelevät eläimet. Hevonen nuuhkaisee Lauran hiuksia, lehmä yrittää hihaani kielellään. Minua pelottaa, Lauraa ei, ja nainen tarttuu kädestäni tokaisten: ”Kävellään vaan läpi, mutta vältä katsomista silmiin. Tulevat liian uteliaisiksi.” Painan katseeni mutaisiin kengän kärkiin  ja annan sulkijan laulaa etsimeen katsomatta.

Lehmät saavat minut epäuskoiseksi taannoisen Itävallan reissun jälkeen, mutta olen varma, että yksi hevosista hymyili minulle. Aivan, kuten kaikki täällä asuvat ihmiset, jotka ovat kovin kiinnostuneita suomalaisesta tytöstä, jolla on hassu kamera.

 

 

Uskokaa pois, täällä aika todellakin on pysähtynyt.

 

 

Täällä ei ole lainkaan kuuluvuuksia, mutta se ei haittaa juustomestari Andreasta, joka ei poistu täältä kertaakaan koko kesän aikana. Juustoista on pidettävä huolta, ja Bezzin pikkuinen tehdas pyörii kellon ympäri. Lienee tarpeetonta mainita, että kaikki valmistetaan käsityönä.

Aika todellakin on pysähtynyt jo kauan aikaa sitten.

 

 

Isoisänsä jalanjäljissä ja kuulopuheiden mukaan alueen parasta juustoa valmistava komea mies tarjoaa minulle tuoretta ricottaa, hunajaa ja hilloa sekä lasillisen valkoviiniä. Salute, salute! Kiitos, että tulit katsomaan meitä! Ei vaan kiitos, että pääsin katsomaan meitä!

Tämä on ollut yksi elämäni parhaista päivistä.

 

 

Ja niin se totta vie on ollutkin: missään en ole kokenut vastaavaa vieraanvaraisuutta, eikä mikään paikka ole koskettanut minua näin syvältä.

Herkistyn usein mutten koskaan blogiartikkelia kirjoittaessa. Tällä hetkellä rintakehä kuitenkin värisee siihen malliin, että lyön pisteen tarinalle, joka tahtoo minusta riippumattomista syistä paisua kuin taikina. Sillä kyllähän te tiedätte: Italia.

Voi Pohjois-Italia.