Roadmap

Jesus died for somebody’s sins but not mine
Meltin’ in a pot of thieves
Wild card up my sleeve
Thick heart of stone
My sins my own
They belong to me, me

Harva naislaulaja saa aikaan minkäänlaisia tuntemuksia paitsi Patti Smith – nainen, joka sai tuntemuksia aikaan myös Robert Mapplethorpessa, jonka mustavalokuvat ovat sykähdyttäneet vuosien saatossa yhtä paljon kuin Smithin kappale Gloria.

Nainen julkaisee M Train -nimeä kantavan elämänsä tiekartan ensi lokakuussa. Meikäläisen vastaavaa voisi kutsua vaikkapa otsikoin Ojoinen-Hätilä, Bussi 122, K-juna, Hämeenlinna-Kuopio-juna tai nykyisellään vaan kävelymatkan päässä, noin muutamia mainitakseni. Riippuu etapeista.

Kyseinen teos käsittelee kahdeksaatoista paikkaa, jotka ovat olleet Smithille tärkeitä taiteilijana tai henkilökohtaisesti. Ja koska Patti nyt vaan on nainen paikallaan ja minä aivan malttamaton tulevan julkaisun suhteen, ajatelin fiilistellä lokakuuta etukäteen meikälle tärkeiden kohteiden ja hetkien voimin.





Tämä kuva otettiin jossain Latvian ja Liettuan rajalla, jossain vaiheessa liian pitkää bussimatkaa Tallinnasta Puolan Zakopaneen. Yleensä ihmiset oppivat kerrasta, mutta meikä on istunut tuon 18 tunnin mittaisen kyydin jo kahteen kertaan. Ja itseni tuntien tulee kolmaskin.

Kuva on sen puolesta onnellinen, ettei matkaa olla taitettu vielä niin paljon että se olisi alkanut hatuttamaan, ja vatsakin on täynnä tuolla kyseisellä bensiksellä naatitusta puolentoista euron seljangasta. Ollikin on ostanut tarpeeksi sipsejä että riittää koko matkalle.

Kaveriporukan road trip Riikaan vuonna 2010 kulminoituu tähän puhelinotokseen, jossa esiintyvät mun silloinen suosikkiolut ja Bangkokin Khaosan Roadilta ostettu suosikkipaita, jossa savuttelee yksi maailman kovimmista rokkimiehistä.

It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry!

Oletteko koskaan kuullet kuinka murmeli viheltää? Näiden kuvien kuulaana aamuna Pohjois-Italian Parco Nazionale dello Stelvion kansallispuistossa vislaukset jäivät kaikumaan utuiseen auringonnousuun, ja pienet sänkiset päälaet kurkkivat uteliasta reissaajaa kivien takaa mutta hyvän matkan päästä.

Minut nähdessään ne viheltävät kolme kertaa, mutta jos vaara uhkaa ilmasta kuuluu vain yksi pitkä vislaus.

Vorab Gletscherin huipulla Sveitsin Laaxissa morjenstin ensimmäistä kertaa elämässäni maailman nuorinta vuoristoa, Alppeja. Ja kyllä siinä kyynel nousi silmään ihan jonkun muun syyn kuin kovan tuulen takia. Rintakin värähti.

Eikai sitä ekaa kertaa voi unohtaa ikinä.





Sitten tulee ystävänpäivän reissu siskon luo Sunderlandiin. Tuo matka on ollut mulle varmasti yksi henkisesti raskaimmista mutta samalla yksi niistä ikimuistoisimmista. Kun sulkee silmät, kuulee vieläkin sen vanhan brittitalon narisevat portaat, tuntee sukkien alla pehmeät kokolattiamatot ja näkee itsensä katsomassa pää kallellaan pikkusiskon pikkuruista vuokrahuonetta, jonka avohyllylle oli nostettu puuterinväriset korkkarit. Koreografiksi silloin opiskellut tanssijasisko ei kyllä ikinä tingi tyylistään.

Tuo kylmä ja aurinkoinen päivä Roker Pierin majakalla on siis yksi parhaista päivistä mun elämässä. Oli vaan niin nättiä ja hetken lempeä puhuri, siskon pitkät tummat hiukset hulmuamassa siinä samassa tuulessa, suolaiset pisarat kuivumassa poskipäillä. Ja olihan neljä opiskeluvuotta enkuissa nyt pitkä aika: Tuo jo mennyt kevät oli viimeisiä hetkiä käydä moikkaamassa vuotta nuorempaa ennen kauan odotettua kotiinpaluuta. Ja sen jälkeen ollaankin otettu vuodet takaisin ja vedetty navan täydeltä tiikerikakkua Lasipalatsin Cafessa!

Pari sanaa paikan historiasta: Sunderlandin teollisuuden kasvaessa sataman ensimmäinen kivi iskettiin paikoilleen toisen pikkusiskon syntymäpäivänä 14. syyskuuta, joskin vuonna 1885. Aberdeenin graniitista muurattu punavalkoraidallinen majakka valmistui 1903, ja valmistuessaan majakan sanottiin olevan koko Britannian tehokkain. En tiedä oliko, mutta nätein se taatusti oli!





Kastehelmikuva on viime syksyn sieniretkeltä. Sää oli mahdottoman ankea mutta luonto loisti, eikä sitä silloin voinut kuin ihmetellä, että miten nätti Suomineito voikaan olla. Tosin kauneushan nyt vaan sattuu olemaan katsojan silmässä. Mä oon aina tykännyt ukkosesta ja sateesta, talvesta ja kylmistä kuulaista päivistä. Ainoastaan räntä- ja tihkusade saavat pitkän miinuksen, tosin silloinkin hyvä mieli on pitkälti vaatetuksesta kiinni.

Itse asiassa alan ymmärtämään, miksi suomalaiset puhuvat aina säästä – se kun vaihtelee ja vihloo ihmisiä erilailla koko ajan, oltiin sitten etelässä, keskellä tai pohjoisessa.

Sloveniassa Triglavin kansallispuisto ja Juliset Alpit. Kyllä veti maisema Suomen nyppylöihin tottuneen likan hiljaiseksi. Ja jos multa aika usein kysytäänkin suosikkimaata, sanoisin ensin Slovenia ja korjaisin sitten ”koko Balkan”.

Ja tätä juttua kirjoittaessa alan tulla siihen tulokseen, että mun kesälomareissu suuntaa näille samoille kulmille luontoon ja vuoristoon.





Singaporen Chili Crab. Jokaiseen koostepostaukseen on pakko mahduttaa yksi annoskuva, ja tää safka on edelleen kaikkein kovin koskaan. On se jollain listalla mahtunut maailman 50 parhaan ruoan paremmallekin puoliskolle. Eli mikäli ikinä käytte Singaporessa, tämä annos on must.

Norjan Preikestolen tai Saarnatuoli, 600 metriä pystysuoraa pudotusta. Haikattiin hernerokkasumusta liukastuneet kivet ja juurakot, jotta päästäisiin näkemään tämä massiivinen ilmestys. Ihan sama vaikka aurinko ei paistanut ja maailmanluokan vuono ja vuoret jäivät näkemättä – mustavalkokuvat ovat aina resonoineet muhun kaikkein eniten ja tässä on näky, jota en unohda ikinä. Sen vuoksi oon tuon samaisen valokuvan tulostanut yli metriseksi tauluksi tänne omaan kotiin.

Norja ei ilmeisesti koskaan halunnutkaan päästä musta irti.





Siinä sitten on filmikuva, joka on otettu kaksitoistavuotta sitten Saariselän erämailla. Kuvassa Yhdysvaltojen preeriamaisemia imitoi itse Kuikkapää. Ja arvatkaa mitä? Samanmoiset maisemat odottavat taas kesäkuussa, kun 150 km Sokosti Challenge starttaa Kiilopäältä. Oon ihan mielettömän innoissani!

Filmikuvarakastajille tiedoksi, että aiemmin julkaistu juttu kyseisistä maisemista löytyy täältä.

Oon aina ja kaikkein eniten tykännyt havupuista – ehkä siksi, että ne tuoksuvat parhaalta ja koska Pohjois-Savo ei muuta kasvakaan. Oma mökki on sellainen samalla rauhoittumisen ja inspiraation kehto, ja tämä kuva on otettu eräänkin iltakävelyn aikana. Ja kelatkaa, meillä on ollut Eino Leinon kanssa sama mökkimaisema välillä vaahtopäiselle ja välillä peilityynelle Koskelovedelle.

Ehkä siinä on yksi syy, miksi tämäkin blogi näin vanhemmiten alkanut täyttyä tenhoavista ajatuksista ja nuuskamuikkustelusta. Ja jos suomalaisten pitääkin aina syyttää jotakuta, ei Leino ole lainkaan huono vaihtoehto.





Taas ollaan Balkanilla ja tällä kertaa Bosniassa. Tässä kuvassa ja hetkessä parasta olivat nuo pienet lapset, jotka istuskelivat Neretvajoen rannalla ja heittelivät leipiä keskellä keskiviikkoa. Nauru kajahteli nätisti Stari Most -sillalle, jolta tuo kuvakin on ikuistettu.

Mikäli karun kaunis Mostar kiehtoo, kannattaa lukaista tämä aiempi juttu, jota tuossa tovi sitten päivitinkin Mondon julkaiseman artikkelin innoittamana.

Jos mun pitäisi valita yksi kuva kertomaan Faenzan vaihto-opiskeluajasta, se olisi tämä. Miksi? Koska meillä oli tapana valvoa myöhään yöhön tai aikaiseen aamuun juttuja ja tarinoita sellaisella italotyylillä – eli kädet ilmassa heiluen – kertoen, että kaljatkin jäivät juomatta.

Tuolla reissulla jos millä opiskeltiin elämää ja ihmisiä, eikä siihen tarvittu mitään ylimääräistä rohkaisua. Olemalla oma itsensä Italia rohkaisi meidät kaikki olemaan oma itsensä.

Ajatus #suomiretkestä syntyi tätä maisemaa katsellessa. Oon käynyt näillä Kirkkonummen kalliolla jo monta kertaa, enkä vaan saa paikasta tarpeekseni.





Saimaa ja kymmenen kansainvälistä matkabloggaajaa, joista vain yksi oli poiminut mustikoita aiemmin elämässään. Yksi! Voi sitä riemua ja naurun raikua, kun sormet ja suupielet sinisenä ryömittiin tuolla pehmeässä kanervikossa.

”Hyvää ei odota liian kauan” -sanonta ei todellakaan toiminut tällä kertaa: mun kupista ei ole kuvaa, koska poimin kaikki mustikat suuhuni.





Jos saisin päättää, laittaisin joka iikan St. Peter Linen kyydissä Pietariin. Tuon merimatkan aikana näkee ruostuneita aavelaivoja ja rannattomia linnakkeita sekä suursataman ja kaupungin porteilla matkustajaa tervehtivän betonisen muiston entisen Leningradin ajoilta. Kukaan ei osaa sanoa, kauanko se vielä saa olla paikallaan.

Näky on samaan aikaan komea ja kamala.





”Tasan 06:00 soitti kello. Auringon piti nousta vajaa puoli seitsemän, vaan paksu hernerokkasumu oli kietonut Saaristomerta vahtivan Utön itseensä. Peipposet visersivät ikkunan takana, huonetoveri nukkui, minä puin vaatteet ylle ja solmin kengännauhat. Ovi narahti, ja astuin mökistä kastepisaroiden pilkuttamalle Luotsimäelle. Utön upea majakka seisoi vakavana vasten vaaleutta vain muutaman kymmenen metrin päässä yösijastamme. Se vartioi meitä ja merta koko yön.”

Niin kirjoitin aiempaan julkaisuuni Aamu Utön majakalla. Mutta eipä se tarina uponneesta s/s Park Victorystakaan ole huono – kannattaa lukaista.





Kahdeksastoista hetki löytyy sekin Sloveniasta matkalla Bohinj-järvelle, jossa vietettiin telttaillen useampi yö. Tuossa kuvassa ja silloisessa mielentilassa soi:

And rise with me forever across the silent sand,
And the stars will be your eyes and the wind will be my hands.

Ne tietää, ketkä tietää.





Aina pitää olla yksi bonari! Tässä Bangkokin sivukujalla taltioidussa kuvassa ilmenee aika pitkälti oma asenne reissaamiseen: se ei ole missään nimessä liian vakavaa, joskus herää tai löytää itsensä ihan väärästä paikasta, ja monesti on vaan ihan pihalla – hyvällä tavalla. Tuokin monni nimittäin oli varmasti vetänyt aivan päräyttävän hyvät päiväunet, ainakin ilmeestä päätellen.

Marialle, mun kartturille ja reilikaverille haluaisin vielä omistaa seuraavan tokaisun, joka on mun mantra minne päin maailmaa sitten matkustankin: Kaikki lutviutuu. Toimii muuten myös mottona elämässä.

Ja nyt mä haastan sut; mitkä ovat olleet sun ikimuistoisimpia elämyksiä ja hetkiä? Heitä linkkiä tähän postaukseen, nostan ne kommenttiboksiin ping-paluuviitteinä että muutkin löytävät sun jutun luo. Tai kommentoi postauksen url tuohon alle. Olisi hienoa lukea niistä hetkistä, jotka ovat resonoineet suhun kaikkein eniten!