Lyypekki - hansakaupunkien kurvikas kuningatar

Kai kaikilla on joku kliseinen kohde, sanonta, asia tai muu, jonka haluaisi päästä toteuttamaan vuosien haaveilun ja unelmoinnin jälkeen.

Kas tässä omani:

OOOOO-ooooooooon mä juonut viinii Wienissä,
moo-oooonnnta pitkää kylmää Lyypekissä!

Anteeksi. Olen vaan odottanut niin kauan, että pääsen kirjoittamaan tuon tänne! Olen odottanut sitä hetkeä, että voin sanoa juoneeni monta pitkä kylmää Lyypekissä. Kaupungissa, joka oli juuri niin ihana ja vähän omituinen kuin kuvitelinkin. Kaikki oli vähän vinossa, siis rakennukset, tiet ja puut. Kukkulan päälle rakennetun kaupungin mukulakivikadut viettivät milloin oikealle ja milloin vasemmalle. Mutta tunnelma oli loistava, hengen- ja ruumiinantimet erinomaiset.

Täällä Lyypekissä ollessamme Saksa oli juuri voittanut fudismatsin ja koko kaupunki aivan tuhannen sekaisin laulavista, nauravista, huutavista, iloisista ja torvea soittavista ihmisistä. Heitä remusi talojen parvekkeilla ja ikkunoissa ja he roikkuivat autoista puhallellen paperimurua ohikulkijoiden päälle. Punainen, keltainen ja musta liehuivat joka nurkalla. Muistan tuon päivän varmasti koko loppuelämäni.

Olen diggaillut Panun matkat -blogia siitä saakka, kun ryhdyin kirjoittamaan Kaukokaipuuta. Ja kun Panu tuossa äsken kyseli, notta tietäisikö joku vinkkejä Lyypekkiin, en voinut olla kaivamatta kesäkuisen Euroopan road tripin pullistelevaa kuvakansiota ja julkaista otoksia reissun toiseksi viimeisestä kohteestamme, jonne olin halunnut päästä yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

Tämä kirjoitus on yhtälailla minulle ja teille mutta ennen kaikkea Panulle, joka pääsee pian juomaan monta pitkää kylmää Lyypekissä.





Pohjois-Saksassa Itämeren rannalla sijaitseva Lyypekki on hansakaupunkien kurvikas kuningatar ja Unescon maailmanperintökohde. Vuonna 1143 perustettua kaupunkia on kautta aikain kutsuttu Itämeren portiksi sataman toimittua tärkeänä kulkuväylänä matkailijoille ja kaupankäynnille.

Arkipäivisin lounasaikaan kannattaa väijyä pikkuisia ravintoloita poissa keskustan hulinasta. Paikalliset annokset kustantavat huokeita aina neljästä eurosta ylöspäin.

Lyypekkiä on myös kutsuttu seitsemän tornin kaupungiksi eikä suotta – vähintäänkin joka puolella tuntuu kohoavan kaunis kupoli tai kellotapuli. Ja löytyipä kävelyreissulla myös patsas kaupungin omasta runopojasta Emanuel Geibelistä.

Aikanaan kaupunkia suojasi jyhkeä kivimuuri, jonka nurkat osoittivat neljään ilmansuuntaan. Nykyisin torneja on pystyssä enää kaksi: ylempi kuva on Burgtorgista vanhan kaupungin pohjoisreunalta ja alta löytyy otoksia kaupungin länsilaidan kuuluisimmasta ja kuvatuimmasta maamerkistä Holstentorista.  Se on kurvikas ja muhkea jos rakennuksesta niin voi sanoa.

Aivan tässä Holstentorin vieressä avautuvat nuo tämän kirjoituksen ensimmäisen kuvan maisemat: me istahdimme yhteen kanaalin varrelle pystytetyistä ravintoloista ja tilasimme pöytään olutta ja molemmille schnitzelit. Sitten kippistettiin ja katsoin ääntä kohden Matiaksen olan yli: vähän etäämpänä soi harmonikka ja vietettiin katutansseja. Pikkulapsi temppuili diabololla. Lintuperhe uiskenteli ohitsemme, ja kuulin suomalaisten puhetta. Se tuntui reissussa vietetyn kuukauden päätteeksi kodikkaalta.

Jo vain tulisin tänne kyllä koska vaan uudestaan.