Aika ei vanhene – vain me vanhenemme

Vaikka Facebook tarjoaa raivokkaista perkausyrityksistäni huolimatta lähes pelkästään ankeita ja ahdistavia uutisia (ei sillä etteivätkö ne kiinnostaisi, mutta joskus elämäänsä kaipaa muutakin) muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (kuten tämä Catwalk-kissavideo), osui TOMMI LAIHON artikkeli jonnekin todella syvälle.

“Tee huviksesi testi. Kirjaa viikon ajan kerran päivässä, mihin ajatuksesi ovat päivän aikana harhailleet. Surullista olisi, jos päässäsi pyörisi vain käytännön rutiineista selviäminen tai tavara. Mutta ehkä se on jokin asia, paikka tai ihminen. Tai se voi olla joku tavoite, ja sitä estävä tunnetila kuten pelko tai epäluulo. Mitkä asiat listallasi toistuvat? Sinä olet siellä, missä mielesi on. Tai sinne sinun tulisi pyrkiä.”

Olen kuluneen puolivuotisen ja koko meneillään olevan kirjaprosessin aikana mennyt itseeni useammankin kerran. Se on välillä aivan sietämätöntä, raastavaa, ja se hävettää, mutta ennen kaikkea se puhdistaa. Virheidensä ja huonojen tekojensa myöntäminen ei ole kivaa, kyllä meistä jokainen sen tietää, mutta fakta on, ettei elämässä pääse eteenpäin, jos ei opi tai halua oppia.

Ja mistäpä sitä oppisi paremmin kuin omista virheistään.

“No kuuntelemalla muita”, totta sekin. Ai että miten raivostuttavaa (sillä minähän tiedän kaikesta kaiken), kun tajuaa toisen olleen oikeassa. Mutta senkin myöntäminen puhdistaa, ja kaikkein parasta on kertoa asiasta kyseiselle ihmiselle: “Kiitos, olit oikeassa. Tiedän sen nyt.”

Huh.

Onneksi minäkin olen joskus oikeassa.

Luulen, että olen matkaillut kaikki nämä vuodet vain löytääkseni paikan, johon voisin asettua, jossa voisin elää ja hengittää, rakastaa ja tuntea oloni oikeaksi. Rauhoittua. Pysähtyä. Ja jos joku luulee, että tämä oli oma oivallukseni, niin ei ollut. Minä pysähdyin elämäni ensimmäistä kertaa kuluvan vuoden heinäkuussa, kun vietin syntymäpäiviäni Äkäslompolossa ihmisen kanssa, jota näin silloin ensimmäisen kerran. Vaikka olen saanut kulkea ja opetella elämää monien kanssa, ja vaikka olen rakastanut paljon ja yli omien voimavarojenkin, en ole koskaan, en ikinä, enkä milloinkaan tajunnut, että ajan voi pysäyttää, vaikka sekin tottakai on vain maailman kaunein harha.

Mutta niin voi käydä. Ja ehkä se tarkoittaa, että on löytänyt sen oikean.

Tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei 33 ikävuoteen ehdittyään ollut kokenut mitään vastaavaa. Ja sen vuoksi kaikki tämä, tämä koko elämä, on niin mahtavaa: et ikinä tiedä, mitä voi tapahtua, ja joskus voi tapahtua se, mitä vähiten uskot.

Ei tämä yhden naisen missio maailmaa vastaan ole missään tapauksessa ollut helppo saati kovinkaan ruusuinen, ja se kuuluisa kantapää todella on kulunut. Mutta ainakin minä olen yrittänyt.

Minä olen yrittänyt ihan tosissani, ja kai minä sen vuoksi olen yrittänyt liikaa: Muuttaa ihmisiä tai muuttua heidän mukanaan. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu suorastaan rikolliselta, sillä eihän elämänkumppanin kuuluisi muuttaa sinussa mitään.

Yksi ystävistäni sanoi kesällä, että minulla nyt vain on meneillään sellainen Lapin ihastus. Ei ole, kyllä nyt puhutaan rakastuksesta. Toki tiedän, että ystävääni harmittaa se, ettemme jatkossa näe yhtä paljon, mutta minäpä tiedän, että hänkin salaa haluaisi pohjoiseen.

Ja kaikkein eniten minä toivon, että se haave toteutuisi myös hänen kohdallaan.

Missä sinun mielesi on?