Fjadrárgljúfurin kanjonin kuiskaus

Fjadrárgljúfurin kanjonin kuiskaus

Nousimme auton kyytiin ja niin jäi taakse paikoilleen kivettynyt aromammutti. Ehkä se vielä jonain päivänä löydetään uudestaan toisen seikkailijan toimesta.

Tämä vasta on Islantia: silmänkantamattomiin vuorten reunustamia vihreitä niittyjä ja vuoroin violettia lupiinimerta, jonka kukinnot kumarsivat maahan saakka roikkuvien pilvien painosta. Luulisi taivaan jo uupuvan sateesta, mutta maan sää on yhtä sinnikäs kuin sen luonto. Vakaan epävakaa. Aina kaikkea muuta kuin odotit.

Matkamme on ollut kuin unta, kun ei tällaisesta paikasta ole osannut unelmoidakaan.

Nyt ymmärrän, miksi. Kaikki on pelkkää superlatiivia.

Auto kulkee kohti kohdetta, viiletämme ohi villien lupiinipeltojen ja tunkkaisen harmauden, kunnes meidät yhtäkkiä ympäröi musta maanpinnalla makaava tuhkameri vailla minkäänlaista elonmerkkiä. ”Mordor”, joku tuumasi ääneen.

Pimeyttä jatkui monen kilometrin verran, kunnes maan mustuuden vanhasta vesistöalueesta alkoi yhtäkkiä puskea tuhatpäin vihreitä sammaloituneita kiviä. Oli kuin olisimme saapuneet keskelle vehreän kuun kumpuilevia muotoja.

Sillä hetkellä harmaa hernerokkasumu korosti hologrammin lailla kaikkia näkeämiäni sävyjä: haaleaa, vaaleaa, tummaa, veden, meren ja metsän vihreää.

Olin niin haltioissani, etten ottanut maisemasta yhtäkään kuvaa.

Sade piiskasi jälleen ikkunoita, pisarat juoksivat kilvan.

Matka jatkui.

Olin odottanut tätä kohdetta varmasti eniten koko reissussa, enkä joutunut pettymään. Olimme saapuneet perille halki menneen maan kanjonille – sata metriä syvälle ja kaksi kilometriä pitkälle eroosion synnyttämälle Fjadrárgljúfurille, joka sai pidättämään hengitystään. Fjadrá virtasi sen pohjalla hiljaa, vettä ei ollut kuin nimeksi ja nilkkoihin.

Kuvitella, mitkä virtaukset ovat joskus nuolleet näiden kallioiden reunoja – silloin, kun vesimassoja ei pidätellyt mikään.

Nyt on maisemakuvien vuoro puhua.