Inhoan sitä, kuinka aikakaudet toistensa perään päättyvät.
Istuin eräskin ilta kantakuppilassani, jossa – mitä sitä kiertelemään – olen käynyt yhdellä, kahdella ja kolmella kerran jos toisenkin. Ei meillä lasketa. On ollut iloisia hetkiä, surullisia hetkiä, kaihoisia hetkiä. On ollut kesä, syksy, talvi ja syksy. Neljä vuotta putkeen.
Rakastan pubeja ja niiden kulkijoissa eläviä tarinoita. Sitä, että voi istua hiljaa itsekseen tai jutella tuntemattomille – harva muistaa sinua huomenna, mutta minä muistan tämän paikan aina, vaikka se ensi viikolla häätääkin meidät hyväntuulisesti ulos sen viimeisen kerran.
Tuossa kantapaikassani on juonittu tulevia kalareissuja, ystävien perhokalastuskirjaa, ensi vuoden seikkailuja, Georgiaa, rakkaussuhteita, naisten lentopalloa, rokkenrollia ja sitä, kuinka joku aasi aina menee ja katkaisee kappaleen kesken, vaikka queue on olemassa.
Viime viikolla tuopin pohjaa tuijotellut kaverini kysyi, mistä Kaukokaipuu on saanut nimensä. Olin aloittamassa sen tutun tarinan, kuinka tämä matkablogi syntyi Italiassa vietetyn Erasmus-vaihdon päätteeksi, mutta siihen se sitten tyssäsikin – ei minulta ole koskaan kysytty blogin nimestä, enkä minä siihen noin äkkiseltään osannut vastatakaan. ”Vahingossa kai”, aloitin, ”olen rehellisesti sanottuna aika varma, että se vain oli ensimmäinen sana, joka tuli mieleeni, ei tässä ole mitään sen suurempaa tarinaa takana.” Ystäväni katsoi minua, katsoi baarimikkoa ja nyökkäsi, katsoi taas minua, työnsi toisen tuopin eteeni ja naurahti: ”Yritä edes, Nella!”
Minä yritin, ja minä totesin:
Minä olen aivan helkutinmoinen ikävöimään. Kaipaan ihan kaikkea.
Muistan kaiken tunteiden kautta. Olen rapu – juuri niin sentimentaali ja tunteellinen, kuin kaikki maailman horoskooppikuvaukset antavat ymmärtää, ja minä olen juuri niin hyvä sulkeutumaan kuoreeni, kuin meille vesimerkin edustajille on ominaista. Minä märehdin paljon, eivätkä minulle riitä omat huoleni, minä kannan myös sinun huolesi ja kaikki maailman murheet harteillani.
”Joten vaikka jos blogisi nimi oli vahinko, on senkin takana tarina”, hymähti ystäväni. Katsoin häntä päätäni pudistellen. En tiennyt. En ollut koskaan ajatellut koko asiaa. Tuon sanan valinta saattoi olla sattumaa, se saattoi olla ihan selkeä teko tai vain jostain mukaan tarttunut termi. Tai ehkä se oli vain ensimmäinen asia, joka kotiinsa palanneella ja Italiaan sydämensä jättäneellä tytöllä oli mielessään.
— Siellähän oli se mies.
— Niin, se surullinen mies.
— Mutta oli mies kuitenkin.
— Oli, ja oli mielessä pitkään sen jälkeenkin.
Ensi vuonna siitäkin hetkestä tulee kymmenen vuotta, ja vasta nyt nuo kaikki muistot alkavat hiljalleen hämärtymään, kultaantumaan. Ja minä hymyilen. Kymmenen vuotta, ei helvetti.
— Oletko koskaan miettinyt, mitä kaukokaipuu sinulle merkitsee? [minä kysyin]
— No enpä juuri, kai vaan kaipuuta maailmalle?
— Tai ehkä ennemmin siellä maailmalla tapaamiasi ihmisiä.
— Aika harvoin tulee kyllä juteltua kenellekään..
— No yritä edes! Sun vuoro.
— Jaa. No kyllä minä muistan yhden pienen lapsen Rion rannalta.
— Mitä hänestä?
— Juoksi luokseni ja kaatoi kämmenilleni kasan hiekkaa. En tiedä miksi.
— Se varmasti oli hänestä hauskaa?
— En tiedä.
— Ajattele sitä lämmintä hiekkaa, miten se oli vain hetken sun käsissäsi.
— Vähän kuten kaikki täällä?
— Vähän kuten kaikki täällä.
Mitä haluaisit lukea seuraavaksi?
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
22 Comments
Add comment Peruuta vastaus
This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.
Tätä Nellaa on taas odotettu <3 Ihana ja niin kaihoisa teksti! Tykkään!
Kiitos Suvi, mukava kuulla että pidit. 🙂
Ai että. Nämä sun tarinat tulee koko ajan paremmiksi ja paremmiksi. Ihana tuokiokuvaus, joka samalla vei syvälle. Kiitos!
Voi Heli, kiitos! <3
Nella, kiitos! Nämä sinun tarinasi vaan saavat ihokarvat nousemaan pystyyn. Niin upea tarina. <3
Kiitos ihanasta kommentistasi Jonna. 🙂 <3
Rakastin tätä! <3 <3
<3
Kolahti, johonkin (tai kalahti)?
Voi sinua ja sinun aina niin ihania kommenttejasi! Kiitos <3
Näiden tarinoiden takia sinun blogiasi rakastan. Kiitos upeasta tunnelmasta!
Kiitos Merja sinulle ihanasta kommentistasi. 🙂
Minulla meni todella pitkään ennen kuin pääsin sisään blogiisi. En osannut lukea tekstejäsi niiden ansaitsemalla tavalla, ohitin ne olankohautuksella. Helppohan sitä on arvostella, kaikki sitä tekevät eikä siitä sen enempää. Kuitenkin palasin aina blogiisi kuvien vuoksi ja pikkuhiljaa kasvoin myös lukemaan tekstejäsi. Ja onneksi kasvoin! Tämäkin teksti vei mukanaan ja sai kuvittelemaan tuon kaiken, tunnelman ja tilanteen ja vielä enemmän. Se on harvinainen taito, hienoa että jaat siitä muillekin.
Kiitos Pirita, en tiedä mitä muuta sanoisin. Luin tämän kommenttisi jo eilen illalla, mutta kaikki vastaukseni tuntuivat jotenkin niin valjuilta. Siksi sanon edelleen vain kiitos, kiitos varmasti koko vuoden kauneimmasta kommentista. Et tiedä, kuinka syvälle se meni. <3
Ja tämä meni syvälle minuun <3
Olen ymmärtänyt, ettei blogeja lueta ( vaikka kyllä kirjoitetaan, kröhöm) kauniiden sanojen ja tekstien takia. Mutta nyt luenkin täältä kommenteista, että kyllä vain, joku lukee 🙂 Tämän tekstin pitäisi olla kirjassa, se saisi ansaitsemansa arvostuksen. Vau!
Voi kiitos Katja! Myös sinä ja sinun kauniit sanasi saavat minut ihan sanattomaksi. Kiitos. Taidat olla kultaa. <3
Rapu minäkin, ja tunnistan tuon ikuisen ikävän. Jos rakastun kerran, rakastan aina. Ikävöin yhä mm. lapsuuskotia, siskojen kanssa tappelemista, lemmikkejä jotka on haudattu kotipihan omenapuun alle, sitä yhtä katukissaa Teneriffalla, entisiä poikaystäviä jotka särki sydämen, reissussa tapaamia ihmisiä ja kaikkia paikkoja, joihin en varmaan koskaan enää palaa, kuten se yksi pubia Irlannissa. Ikävöin myös paikkoihin joihin en ehkä koskaan elämäni aikana pääse. Elämä on kaunista mutta haikeaa.
Voi miten kaunis kommentti – ja miten monta samaistuttavaa aihetta! On niin lohduttavaa, että meitä rapunaisia todella yhdistää tämä ikuinen ikävä, joka on hyvin raastavaa ja sitten taas toisaalta se elämän suola.
Elämän haavojen suola. <3
Ihana teksti, kaikesta huokuu rakkaus kantakapakkaan!
Kiitos Helena <3
[…] Viikon vaellusruuat 2. Mitä maksaa kuukauden road trip Euroopassa 3. Retkeilyvarusteet 4. Kun nimen takana on ikävä 5. Islannin iäksi kivettynyt aromammutti 6. Miten retkikeitin valitaan? 7. Grossglockner – […]