Kaukokaipuu – Kun nimen takana on ikävä

Inhoan sitä, kuinka aikakaudet toistensa perään päättyvät.

Istuin eräskin ilta kantakuppilassani, jossa – mitä sitä kiertelemään – olen käynyt yhdellä, kahdella ja kolmella kerran jos toisenkin. Ei meillä lasketa. On ollut iloisia hetkiä, surullisia hetkiä, kaihoisia hetkiä. On ollut kesä, syksy, talvi ja syksy. Neljä vuotta putkeen.

Rakastan pubeja ja niiden kulkijoissa eläviä tarinoita. Sitä, että voi istua hiljaa itsekseen tai jutella tuntemattomille – harva muistaa sinua huomenna, mutta minä muistan tämän paikan aina, vaikka se ensi viikolla häätääkin meidät hyväntuulisesti ulos sen viimeisen kerran.

Tuossa kantapaikassani on juonittu tulevia kalareissuja, ystävien perhokalastuskirjaa, ensi vuoden seikkailuja, Georgiaa, rakkaussuhteita, naisten lentopalloa, rokkenrollia ja sitä, kuinka joku aasi aina menee ja katkaisee kappaleen kesken, vaikka queue on olemassa.





Viime viikolla tuopin pohjaa tuijotellut kaverini kysyi, mistä Kaukokaipuu on saanut nimensä. Olin aloittamassa sen tutun tarinan, kuinka tämä matkablogi syntyi Italiassa vietetyn Erasmus-vaihdon päätteeksi, mutta siihen se sitten tyssäsikin – ei minulta ole koskaan kysytty blogin nimestä, enkä minä siihen noin äkkiseltään osannut vastatakaan. “Vahingossa kai”, aloitin, “olen rehellisesti sanottuna aika varma, että se vain oli ensimmäinen sana, joka tuli mieleeni, ei tässä ole mitään sen suurempaa tarinaa takana.” Ystäväni katsoi minua, katsoi baarimikkoa ja nyökkäsi, katsoi taas minua, työnsi toisen tuopin eteeni ja naurahti: “Yritä edes, Nella!”

Minä yritin, ja minä totesin:

Minä olen aivan helkutinmoinen ikävöimään. Kaipaan ihan kaikkea.

Muistan kaiken tunteiden kautta. Olen rapu – juuri niin sentimentaali ja tunteellinen, kuin kaikki maailman horoskooppikuvaukset antavat ymmärtää, ja minä olen juuri niin hyvä sulkeutumaan kuoreeni, kuin meille vesimerkin edustajille on ominaista. Minä märehdin paljon, eivätkä minulle riitä omat huoleni, minä kannan myös sinun huolesi ja kaikki maailman murheet harteillani.

“Joten vaikka jos blogisi nimi oli vahinko, on senkin takana tarina”, hymähti ystäväni. Katsoin häntä päätäni pudistellen. En tiennyt. En ollut koskaan ajatellut koko asiaa. Tuon sanan valinta saattoi olla sattumaa, se saattoi olla ihan selkeä teko tai vain jostain mukaan tarttunut termi. Tai ehkä se oli vain ensimmäinen asia, joka kotiinsa palanneella ja Italiaan sydämensä jättäneellä tytöllä oli mielessään.

— Siellähän oli se mies.
— Niin, se surullinen mies.
— Mutta oli mies kuitenkin.
— Oli, ja oli mielessä pitkään sen jälkeenkin.

Ensi vuonna siitäkin hetkestä tulee kymmenen vuotta, ja vasta nyt nuo kaikki muistot alkavat hiljalleen hämärtymään, kultaantumaan. Ja minä hymyilen. Kymmenen vuotta, ei helvetti.





— Oletko koskaan miettinyt, mitä kaukokaipuu sinulle merkitsee? [minä kysyin]
— No enpä juuri, kai vaan kaipuuta maailmalle?
— Tai ehkä ennemmin siellä maailmalla tapaamiasi ihmisiä.
— Aika harvoin tulee kyllä juteltua kenellekään..
— No yritä edes! Sun vuoro.
— Jaa. No kyllä minä muistan yhden pienen lapsen Rion rannalta.
— Mitä hänestä?
— Juoksi luokseni ja kaatoi kämmenilleni kasan hiekkaa. En tiedä miksi.
— Se varmasti oli hänestä hauskaa?
— En tiedä.
— Ajattele sitä lämmintä hiekkaa, miten se oli vain hetken sun käsissäsi.
— Vähän kuten kaikki täällä?
— Vähän kuten kaikki täällä.