Pyhäjoen luontopolku Pallasten helmoilla

Rehevä saniaislehto rönsyää tuuheita kotkansiipiä kaikissa ruskan sävyissä, lehtomainen kuusikko pitää seuraa. Näillä ikuisilla outamailla ei ole puusta puutetta, vaikka maa on täynnä vuosien saatossa kaatuneita ja maatuneita, sammalia ja sieniä kasvavia runkoja. Niiden lahoaminen tuoksuu. Märän ja mätänevän mättään aromi on kuin umamia.

Pystyyn väsyneiden kelojen hopeisilla pinnoilla on outoja merkkejä, kuin hieroglyfejä tai toisesta galaksista tulleiden ihmisten käsialaa – tarinoita, jotka vain puut ja metsän kansa osaavat lukea.
Lehtipuut kahisevat taustalla kertomuksiaan, kunnes syyssateet pian riisuvat koivikot. Ne saavat vielä hetken hehkua loistoaan ennen talven tuloa. Katson erästäkin latvusta ja mietin, miltä puusta tuntuu olla alaston, täysin paljas. Ja vielä sellaisenaan kaikkien meidän nähtävillä.

Kullankeltainen jänkä hehkuu. Korpirastas laulaa. Pysähdyn kuuntelemaan. Virtaavan veden tuttu laulu kantautuu luokseni, vaikka joki piilottelee vielä. Minun tulee jano. Jatkan matkaa, mutta sateen ja märkien lehtien liukastama kivikko hidastaa vauhtia, vaan kiirekös tässä, vanhassa maailmassa. Imen keuhkot täyteen Suomen puhtainta ilmaa, jota erään Lapin miehen mukaan vain poron pierut hieman sävyttävät.

Itkuinen sää pidättelee sadetta. Ilmassa leijuva utumainen kosteus tekee omanlaistaan oikeutta ympäristölle saturoiden sen sävyt kirkkaiksi. Jos kukaan on väittänyt luonnon olevan sateella ankea, hän on väärässä – eikä todennäköisesti omista kunnon varusteita.

Ylevästi maasta ponnistava, ihmisen kädenjäljeltä säästynyt vanha aihkimetsä komeine kilpikaarnaisine mäntyineen tekee olon juhlavaksi, kunnes tajuan, mistä harras tunne todellisuudessa syntyy. Olen saapunut rasvatyynen metsälammen rannalle, jolle pysähdyn kuin käskettynä. Tuntuu, kuin metsä ympärilläni hiljentyisi ja korpi tummenisi. Luonto on muuttunut hetkessä vaitonaiseksi.

Tuijotan tyventä pintaa, ja lampi tuijottaa vaativana takaisin. Sen on oltava saivo; kaksipohjainen pyhä vesi, jonka kautta kuljetaan peilimaailmaan, vedenalaiseen vainajalaan, pohjan alla ja sen toisella puolen sijaitsevan ylösalaisen järven rannalle, jonka hiekoilla ja mättäillä saivo-kansa elää onnellista elämää. Astun hitaasti lähemmäs. Vesi on niin kirkasta, että sen pohjalla kasvava jokainen sammalkarva erottuu terävästi ja terhakkaana. Olen ennenkin ihaillut Lapin erämaiden komeita metsälampia, mutta tällä kertaa outo tunne valtaa mielen ja kehon. Kylmänväreet juoksevat villan peittämällä iholla. On kuin vesikertymä kutsuisi minua, pyytäisi lähelle ja sukeltamaan itseensä, tai nostamaan maljan puisella kuksalla, vaan eihän seisovaa vettä sovi juoda. Elämä saattaisi pysähtyä. Mutta yhtä lailla eivät hievahda lammen reunoille maatuneet rungot enää koskaan, ja minä mietin, miltä tuntuisi maata niiden paikalla. Päätän kuitenkin jatkaa matkaa.

Yhä syvemmälle outamaahan kuljettava polku laskeutuu pian alas loivaa rinnettä lompolon rannalle rakennetulle pienelle puiselle terassille. Nojaan sen kaiteeseen ja katselen aikani kallioseinämien välistä pauhaavan kosken kuohua ja hiilloksen sävyissä hehkuvaa syksyistä luontoa, jonka väriloisto polttaa silmiä. Rantatörmän vasen puoli vihertää vielä vaivoin oikean reunan ollessa ruskan täydessä räiskynnässä. On kuin metsä olisi pantu puoliksi ja taiteilija maalannut maiseman kahteen eri vuodenaikaan. Otsalohkoa jyskyttää. Ohimoilla tuntuu erityinen kuumotus.

Ei aikaakaan, kun saavun suurelle suoaukealle, jonka takaa kohoaa Pallasten ylpeä kaarto. Maisemassa on jotain kovin rauhoittavaa ja toisaalta kummallista. Terästän muistiani kevätretkeltä Torronsuolle: Toiset meistä kokevat suot puolimaailmoina — alueina, jotka asettuvat elämän ja kuoleman välille vetäen samaan aikaan puoleensa ja taas toisaalta torjuen luotaan. Suot säilövät maan salaisuuksia, ja täällä kulkiessaan tuntuu kuin kaikki se, mitä kenenkään ei pitäisi tietää, tulee todeksi.

”Ken pelkää luontoaan, ottakoon ensimmäisen askeleen taaksepäin”, mietin hiljaa ja kävelen päättäväisesti eteenpäin.

Reitti kaartaa matalakasvuisen katajaniityn kautta hiljalleen kohti alkupistettä. Paksu sää on äitynyt sateeksi. Jokin harmittaa. Tuntui, ettei minun olisi vielä pitänyt lähteä pois tältä erityiseltä polulta, joka niinkin lyhyellä matkalla johdatti minut monen maailman kautta takaisin paikkaan, josta kaikki vasta äsken alkoi.