Tämä on se hetki, jota olen toisaalta malttamattomana odottanut ja taas kauhulla pakoillut: aikaikkuna, jolloin pystyn, kykenen, ehdin ja viimein uskallan istahtaa vuoden 2018 ääreen.

Tuskailujani eivät ole helpottaneet ystävieni julkaisemat Instagramin best nine -kuvakollaasit saati vuotta 2018 summaavat, toinen toistaan kauniimmin muotoillut, upeat ja ihanan inspiroivat blogikirjoitukset, joiden jälkeen uskoo voivansa tehdä mitä tahansa. Se on mahtavaa, sellaisia blogikirjoituksia toivoisi voivansa lukea enemmänkin.

Omani on ja ei ole sellainen. Yhtäkkiä minusta tuntuu, etten haluaisi kertoa mitään, vaikka tiedän teistä monen odottavan tätä kirjoitusta, joka tuskin kuitenkaan tulee täyttämään tarpeita, vaan jättää asioita enemmän auki kuin kukaan osasi odottaa.



Nella-9
Kuva: Janne Iittiläinen


On hyvä muistaa, etteivät kaikki halua lähteä omasta tahdostaan. Joskus vain ei ole muuta vaihtoehtoa.

On toukokuun viimeinen päivä vuotta 2018, kun lukko naksahtaa kiinni. Kilahduksen kolkko ääni kimpoilee käytävän seinissä, kietoutuu ympärilleni lukiten samalla myös minut.

Oven takana on tyhjäksi nuoltu kerrostalohuoneisto. Haisen kloorilta, jolla olen hangannut paskaiset kaakelit puhtaiksi. Päätäni särkee.

On päiviä, jotka muistan loppuelämäni. Tuosta päivästä halusin muistaa vain lähtöni ja unohtaa kaiken muun.


Poyrisjarvi


Jäin kodittomaksi, vaikka tottakai minulla oli monia paikkoja, mihin palata. Siskojeni luona on aina tilaa ja samoin lapsuudenkodissani Hämeenlinnassa, jonne tuonakin päivänä lähdin. Vanhempani olivat jo aiemmin hakeneet sen yhden ainoan muuttokuorman, johon mahtui koko pieni omaisuuteni.

Minä tulin heidän perästään bussilla. Matka Helsingistä Hämeenlinnaan ei ole koskaan tuntunut yhtä pitkältä.

Hämeenlinnaan päästyäni pakkasin rinkan ja kalavehkeet, ja lähdin tien päälle kohti pohjoista. Kiertäisin loppuvuoden Suomen luontokohteita ja kirjoittaisin kaikesta kokemastani kirjan, jota työstäisin muun muassa Muonion Kalakirjastossa.

Kirjalle pitäisi keksiä nimi.


Poyrisjarvi


Suoraan sanottuna hirvittää julkaista niinkin henkilökohtaisia asioita kuin tuleva esikoiskirjani pitää sisällään. Jokainen tarina on kirjoitettu teistä jollekin, toki nimettömästi ja aina niin, että kaikelle jää tulkinnanvaraa.

Sinä todennäköisesti inhoat tai rakastat kirjaani, jonka lukuisat luontokuvat ovat tummia kuten aina.

Sinä ehkä tunnistat itsesi tai sitten et.


Finnmark / Lappi
Kuva: Tommi Hynynen

Vuosi 2018 oli elämäni oudoin. En odottanut siltä mitään, vaikka tiesin kaiken olevan mahdollista. Mitä tahansa voisi sattua. Olin yksin, eikä minulla ollut sen suurempia suunnitelmia minne mennä, niitä muutamia sovittuja kalaretkiä lukuunottamatta. Oli vain täysi vapaus ja vapaa tie, joka huusi Monnia niin kovaa ja väkevästi, että saatoin purskahtaa itkuun vietettyäni kaksi päivää samassa paikassa. Se tuntui rangaistukselta, aivan kuin minut olisi teljetty häkkiin, vaikka ystävieni luonahan minä olin ja ihan omasta tahdostani. Tuntui, etten kuulu mihinkään, ja vielä pahempaa, etten kuulu kenellekään.

Se on kai pahinta, mitä tunteellinen ja horoskooppinsa ominaispiirteille uskollinen rapunainen voi kokea. Olevansa epärakastettu.

Onneksi asioilla on tapana kääntyä päälaelleen, ja vaikka aika katoaa, Universumin hurtti huumori pysyy.


Revontulet


Ymmärrän viimein, mitä Lapin yötön yö tarkoittaa: Silloin rakastuu, minkä jälkeen missään ei ole enää mitään järkeä. Kaikki on mielipuolisen ihanaa, eikä nukkumisesta tule helvettiäkään. Sitä joko valvoo toisen kanssa puhelimessa, tai valvoo ja odottaa toisen pääsevän kalavaelluksellaan kuuluvuuksien ääreen, tai sitä kulkee itsensä väsyneeksi päästäkseen omalla kalavaelluksellaan kuuluvuuksien ääreen.

Ja sitten, kun on viimein toisen vierellä, on mielessä kaikki muu paitsi nukkuminen.

Kuten mies uutena vuotena viereltäni totesi: “Kesä oli kuin pitkä uni, loppuvuosi unenomainen.”

En pystyisi summaamaan vuottamme yhtään paremmin.


Rautupilkki
Untitled
Kuva: Juho Oksanen

Tee tunnelmallisia kuvia Lightroom Presettien avulla

Tutustu

Privacy Preference Center