Vanhauskoisten Varnja ja nokinen nurkka

Vanhauskoisten Varnja ja nokinen nurkka

Huomatessaan itsessään sellaisia muutoksia, kuten esimerkiksi aiemmin aivan hullulta kuulostaneen ajatuksen: ”Kevät on oikeastaan aika ihana vuodenaika”, sopii aikalailla samantien siirtyä kehityskeskusteluun kuvajaisensa kanssa.

Minä toistan itseäni, tiedän, mutta minä teen sen taas: minä muutun, maailma ei, ja tietyt ihmiset ympärilläni pysyvät.

Yksi tuli takaisin.

Erävoitto; olen aina halunnut uskoa, että ihmiset voivat muuttua, sillä vain ihmiset voivat muuttaa maailmaa.

Ennen kuin yrittäjän arki ensi kuussa alkaa, lähdin kevätbreikille vanhauskoisten Varnjaan, syvälle Peipsimaan sydämeen, Mesi Taren kotimajoitukseen ja sen pieneen ja piskuiseen kylään, joka näin tähän aikaan vuodesta on hiljainen, sillä miehet ja kalanaiset ovat siirtyneet Venäjän rajaa halkovan Peipsi-järven jäälle.

Täällä – tarpeeksi kaukana kaikesta ja silti aivan naurettavan lähellä Helsinkiä – sai heittää hetkeksi kaikki ajatuksensa ja innostuksensa savusaunan nokiseen nurkkaan ja kauhallisen vettä päälle.

Istuin lauteilla hyvän ja hiljaisen tovin ihan vain itsekseni. Löylyt olivat hautuneet koko päivän vain tätä hetkeä varten.

Ajattelin: ”Tämä on palkinto minulle itselleni sekä sille, että monta vuotta mietittyäni minä viimein myös uskalsin.”

Arvaatteko jo, mihin tässä kuvassa ollaan siirtymässä?