Harva asia on pysynyt elämässäni niin kauan kuin kirjoittaminen.
Osallistuin ala-asteella ylimääräiselle kurssille, jonka järjesti silloinen äidinkielen opettajani, Piipari sukunimeltään. Kirjoitin tuolloin oman versioni Vihreän timantin metsästyksestä. En ole varma, muistanko paremmin mieltäni mullistaneen elokuvan vai sen kipeän ranteen, joka hyvä jos liikkui kahden tunnin kirjoittamisen päätteeksi.
Minulle aina sanottiin, että painan liian kovaa, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa.
”Sitten ei auta pyyhekumikaan.”
”Mitä sitten?”
Minä olen juuri tuollainen. Kaikki koettu saa näkyä, enkä ole koskaan koettanutkaan painaa päätäni piiloon asioilta, joita halusin tuossa eletyssä hetkessä enemmän kuin mitään muuta.
Muistan edelleen ne punaiset kokolattiamatot, huojuvan tornin Neiti Etsiviä ja kaikkien siskojen ja isän yhtä korkeat ja huojuvat kirjapinot. Meillä on luettu aina.
Suosikkipaikkani lapsuudenkodissani oli talomme oma kirjastohuone levysoittimineen. Sinne minä hieman vanhemmalla iällä kannoin kirjastosta lainatut vinyylit (onko kukaan teistä lainannut vinyylejä?), joita kuuntelin hiljaa paikallani istuen. III Communication, kuka muistaa?
Lainasin kirjastosta kaikki avaruutta ja inkojen kulttuuria, pyramideja, leijojen rakentamista sekä eläimiä koskevat kirjat. Minä lainasin samat kirjat aina uudestaan.
Kävin Hämeenlinnan Kirjaston kirjoittajakoulua yläasteen ajan. Muistan, kuinka pussasin poikaa ensimmäisen kerran erään illan päätteeksi. Enkä tiedä kumpi olisi romanttisempaa: Se että pojan nimi oli Julius vaiko se, että tuo kaikki tapahtui siinä maailman muistojen ja tarinoiden tyyssijassa, pyöräkatoksen alla, alkusyksyn paikkeilla. Kirjaston alapihalla.
Minä olen kirjoittanut kaikenlaista.
”Nuo tapahtumat ovat olleet sinulle tärkeitä, ja ihan piirrosten kanssa”, vastasi äiti viestiini, kun lähetin hänelle nämä samat kuvat päiväkirjani sivuilta.
Kyllä äidit sitten ovatkin aina oikeassa.
Ja kyllä äidit sitten osaavat pukea ajatukset kauniiksi sanoiksi.
Oma suosikkini taitaa olla tarina purjeveneestä, jonka luulen ehkä vieläkin muistavani.
Mutta toisaalta – mikä voittaisi lentävät dinosaurukset?
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
Iso sydän tälle <3
Ihana <3
Kiitos <3
Vihreän timantin metsästys! Neiti etsivät! Päiväkirjat! Ill Communication! Oon sua muutaman vuoden vanhempi, mutta silti nämä jutut kolahtivat kuin lapio kultaan kaivaessa. Kiitos!
Great minds ja niin edelleen <3
Kyllä sinussa näyttää eläneen se pieni seikkailija ja tarinankertoja jo ihan pikkutytöstä saakka. <3
Kiitos kauniista kommentistasi <3
Huikeita tekstejä. Ihanaa, että vihkosi ovat pysyneet tallessa. 🙂
Oliko teidän lapsuuden kirjastossa kirjojen takana paperitasku ja taskussa pahviset lainakortit, johon lainatessa kirjoitettiin oma kirjastokortin numero, jätettiin lainakortti kirjastoon ja vaihdettiin tilalle eräpäiväkortti? Minä muistan ensimmäisen kirjastokorttini nelinumeroisen tunnuksen vieläkin ulkoa, kuten myös sen, kuinka joidenkin tiettyjen kirjojen koko lainakortti oli täynnä vain minun numeroani.
Jos nuo kirjat kortteineen ovat vielä olemassa, niin niistä voi nähdä, kuinka asiakas 4739 on lainannut pienen kyläkirjaston Ponipoppoo- kirjoja ja Enid Blytonin Salaisuus-sarjaa kymmeniä kertoja peräkkäin. Lisäksi luin eläinkirjoja. Pienessä kirjastossamme ei ollut kuin yksi kirja, jossa esiteltiin kattavasti lepakoita ja olin tästä hieman pettynyt. Kirjoitin kirjastotoimenjohtajalle kirjeen, jossa toivoin, että johtaja ostaisi kuntalaisille lisää lepakkokirjallisuutta. Kirjeestä meni vuosia, eivätkä kuntalaiset saaneet lisää lepakkokirjoja, koska sellaisia ei ollut saatavilla. Tammi kuitenkin julkaisi viimein vuonna 2002, vuosia kirjeeni jälkeen Markku Lappalaisen teoksen Lepakot – salaperäiset nahkasiivet ja äitini soitti minulle kertoakseen, että jo vuosia eläkkeellä ollut kirjastotoimenjohtaja oli tuonut äidilleni töihin paketin minulle toimitettavaksi. Pyysin äitiä avaamaan paketin. Siellä oli lepakkokirja.
Kiitos Tyyne!
Meillä oli kirjaston kirjoissa myös paperitaskut mutta tiedätkös, niissä ei koskaan ollut mitään. Harmillista! Olisiko tuo käytäntö sitten jotekin paikkakuntakohtainen? Tiedä häntä, mutta tuo teidän meininki on kyllä ihana.
Numeroissa on sitä jotain, minäkin muistan monen ystävän lankapuhelinnumeron, vaikka niitä ei ole enää vuosiin käytettykään.
Enid Blyton kuului omiin suosikkeihin, luin kaikki viisikot moneen kertaan. Oliko tuo Salaisuus-sarja se, missä oli se reiällinen kortti, jolla pystyi lukemaan salaviestejä kirjan sivuilta? Vai oliko se joku muu? Hitto kun en muista kuollaksenikaan.
Ja tuo tarinasi lepakkokirjasta – mitä tähän enää sanoisi. Ihanaa! <3
Luulen, että kirjastojen lainausmenetelmät ovat olleet aika kirjastokohtaisia silloin takavuosina, kun kirjoja on ollut vähemmän ja asiakaskuntaakin tuolla pikkukylillä niukasti. Meidän koko kaupungissa ei ollut silloin 80-luvun alkuvuosina kuin 6000 asukasta ja kirjasto oli niin pieni, että muistan edelleen tiettyjen teemojen hyllypaikat. Muistan myös sen, että kirjasto aukesi aika myöhään, vasta iltapäivän puolella ja jos koulusta halusimme käydä kirjastossa, niin opettajalla oli sinne oma avain ja luokka pääsi lainaamaan kirjoja omatoimisesti, vaikka kirjastovirkailijat eivät olleet paikalla.
Mun piti kaivaa esiin hyllystä noi itselläni olevat Salaisuus-kirjat ja Ponipoppoot. Salaisuuksissa ei ole reikäkorttia, mutta muistan kyllä sellaisenkin nähneeni. Pitää melkein käydä kirjastossa katsomassa lastenosastolla, missä kirjoissa sellaisia olisi voinut olla. Salaisuuksista on muistaakseni otettu myös uudempi painos, sellainen punavalkoisilla kovilla kansilla oleva, mutta nämä minulla olevat ovat vanhaa painosta 70-luvulta. Toivottavasti tuo oheinen kuvalinkki hyllystä esiin kaivetusta kirjakasasta toimii, vaikka siinä nyt ei olekaan muuta kuin pino kirjoja. 🙂
http://tinypic.com/view.php?pic=2w68f38&s=9#.V5j8ibiyNBc
Tämä on aivan ihana! <3 Tätä lukiessa alkoi ihan sormet syhyämään, pitäisikö itsekin uskaltautua avaamaan salainen, vanhojen päiväkirjojen laatikko ja tutkia mitä kaikkea sen kätköistä löytyykään…
Kiitos Saana! <3 Käy ihmeessä omien tekstien kimppuun, sieltä löytyy varmasti ihania aarteita, koska sinäkin olet tuollainen kynä kädessä syntynyt tyttö. 🙂