Verrataan sitä vaikka petetyksi tulemiseen, kun en keksi väkevämpääkään termiä tuon tunteen kuvaamiseen.
Tunteen, joka lyö kuin kylmä merituuli vasten kasvoja. Tunteen, joka on kuin sydän seisahtuisi, ja tunteen, joka on kuin verikin seisahtuisi. Tunteen, joka jyskyttää aivoissa aina vaan. Lamauttavan tunteen ja tunteen, joka tuntuu kuin joku kauhaisisi kylmällä jäätelökauhalla kolon sydämen kohdalle.
Sellaisia tuntemuksia musiikki minulle aiheuttaa.
Sellaisia muistoja musiikki minussa aiheuttaa.
Saavuin äsken Helsinkiin. Kun soittolistani matkan aikana loppui, pamahti kuulokkeisiini kuin Universumin huonoimmastakin huumorintajusta itse Alicia Moore, joka on siitä ihmeellinen nainen, ettei ole kuulunut kuunneltavieni joukkoon paitsi eräällä elämää mullistaneella kappaleella silloin melkein kymmenen vuotta sitten.
Who knew -kappaleen sanat menevät edelleen ihon alle, mutta tänään julkaistu sinkku naulasi arkun.
What about us?
What about all the times you said you had the answers?
What about us?
What about all the broken happy ever afters
What about us?
What about all the plans that ended in disasters?
What about love? What about trust?
What about us?
Olen syystäkin vältellyt sen Pandoran lippaan avaamista, joka mustaselkäisenä istuu kauniisti kirjahyllyssäni muiden niteiden joukossa. Tuo kirjanen on Moleskine, maailman tunnetuin muistikirja, jonka sisällön luovat kirjoittajat itse. Päiväkirja, jonka sivuille ovat tallentuneet kaikki ne kipeimmät kirjoitukset, joita en ole pystynyt lukemaan sen päivän jälkeen kun ne kirjoitin.
Eikö kuulostakin järjettömältä? Ei yhtään. Paitsi että kuka säilyttää tuollaista muistikirjaa kirjahyllyssään kaiken kansan esillä.
Minä.
En pidä tästä alkuunkaan, mutta olen sitä mieltä, että luurangotkin pitää joskus päästää kaapeistaan. Blogi täyttää ensi vuonna kymmenen vuotta, joten alkakoon tästä kirjoituksesta useamman artikkelin mittainen matka läpi ankeimman aika-avaruuden, jonka muistan. Sätitte, tuomitsette tai ymmärrätte, miten vaan kunhan muistatte, että se oli matka, joka synnytti Kaukokaipuun.
Oletteko valmiit, jos minäkin olen?
Ennakkotilaa: Vaella, kalasta, rakasta — Omaa polkua etsimässä
"Minä rakastan merta; sen äärettömyyttä, ja salaisuuksia, jotka luonto on pystynyt säilyttämään itsellään. Kaikuja, jotka kumisten kantautuvat kilometrien syvyyksistä. Sitä, miten rannan hienolla hiekalla ja simpukkamurskalla kävellessään voi palata hetkeksi elämän alkukodin ääreen – sinne, mistä kaikki on syntynyt."
Uutiskirje
Miltä kuulostaisi kahvitauko kerran kuussa kiinnostavien matkajuttujen äärellä? KAUKOKAIPUUn uutiskirje nivoo yhteen ajankohtaiset artikkelit sekä helmiä arkistojen kätköistä.