Kaus ei ole pitkä matka, kun käyttää kitukasvuisia kuusia tienviittoina, kun nostaa jalan ja toisenkin yli kaatuneen rungon joka jo kyljistään hohtaa komeaa harmaata, kun ei ole kiire, sen kun kävelee, kävelee vaikka karahkat napsahtavat kovasti askeleen alla, miettii, miettii miettimistään, hymyilee. Hengittää itse ja antaa metsän puhaltaa henkeä itseen.
Ja kun viimein istuu alas kannolle ja siirtää kuluneella kengänkärjellä sivuun kasan oranssin läikyttämiä lehtiä vain löytääkseen turpean suppilovahverotupsaan, sitä tietää, että kaikki mitä tarvitsee on vähemmän. Tietää kaiken vähemmän olevan enemmän.
Sitä tietää, että kaus on matkan mittana minun päätettävissäni.
Tässä paikassa olen kauempana kuin turkoosin meriveden antaessa pusua nyt kohmeileville varpaanpäille. Tuuli täällä ei kuiskuta lempeästi vaan väkevästi – se meinaa huokaista murheissaan, mutta sitten taas röyhistää rintaa ja puuskistuu ja puhuu minulle napakasti.
Se puhuu ja ponnistelee puolestani ihan aiheesta.
Sitä tuntuu, että tässä maailmassa pitäisi tehdä kaikkea koko ajan, pitäisi tehdä kun muutkin tekevät, pitäisi jakaa linkit ja kuvat ja tekstit ja hengentuotokset, vaikka ainoa millä on väliä on itsellä. Sillä jos se pahainen itse ei ole kunnossa ei mikään muukaan ole.
Pahinta on kaiketi se, kun toinen tulee sanomaan miten asian pitäisi olla tai miten asian ei pitäisi olla, kas tee näin kyllä minä tiedän, kuule ei sen noin pidä mennä. Ja sekin on pahinta, kun määritellään mitä joku on tai ei ole.
Että sitäkö pitäisi lähteä Atlantin toiselle puolelle matkapäiväkirjaa kirjoittaakseen, kun vieressä on metsää niin maan perkeleesti. Kun meillä on kauniimpi ruska kuin missään maailmassa, kun täällä on koti ja kodin metsät ja kaupungit, taajamat ja kylät, joissa voi seikkailla. Kun on neljä vuodenaikaa, joista jokainen rakas. Että eikö sitä voisi vaan ottaa ja mennä sinne nuotiopaikalleen, vuolla kiehisiä ja keittää pannukahvit, katsoa kotimaista maisemaa ja olla kauempana kuin koskaan ennen ja kirjoittaa siitä matkatarinaa. Ja kyllähän sitä voi, vaikka joku aina sanoo että ei voi. Sille jollekin matkan määrittää Välimeri, vähintään Itämeri ja mieluiten Atlantti. Mutta mielestäni – ja vain minun mielestäni – sellainen ihminen ei ole tehnyt matkaa itseensä vaan itsekkyyteen.
Se ihminen ei ole keittänyt kunnon pannukahveja.
Mutta enhän minä väitä, etteivätkö Alpit tai preeriat tai arot tai trooppiset satumetsät nyrjäyttäisi sydäntä hyvällä tavalla vaan tarkoitan sitä, että vain kirjoittamisella ja omaan juttuunsa uskomisella on väliä. Kaikki muu on toisarvoista niin kauan, kun tekee sitä mistä itse nauttii eikä välitä siitä, mitä joku muu tuumaa.
Seuraa kotimaasta taltioitavia #suomiretki-kuvia Instagramissa ja Twitterissä.
Allekirjoittaneen Instagram-kuvat löydät täältä.
19 Comments
<3
<3
Nuo kuvat.. Aivan käsittämättömän hienoja! Ja nuo sanat.. Nella, sun kirjoituksista huokuu jotain niin ihanaa ja aitoa, etten sitä nyt tähän saa kirjoittettua, mutta kiitos kun herättelit hienoja ajatuksia näin lauantain iltaan. Kotimaa on ehdottomasti upea kohdemaa ja kyllä minä ainakin haluan lukea täältä juttuja reissuistasi, joten älä ikinä lopeta niitä. Eurooppaa ja Aasiaa ja etenkin Yhdysvaltoja on joka blogissa.
Kiitos, että oot hengessä mukana. Se on parasta palautetta.
Eipä mulla muuta kuin erinomaisesti kirjoitettu ja helposti samastuttava teksti!
Kiitos Panu! Arvostan tätä juuri sun sanomana ihan mahdottoman paljon.
<3
<3
Aamen to that!
Yeah!
Olen kanssasi niin samaa mieltä. Miksi koko ajan pitää olla kiire ja suorittaa? miksi koko ajan pitää yrittää voittaa?
Sulla on ihana blogi. <3
Kiitos! Kiva kuulla että pidät. 🙂
Ihana kirjoitus! Tällaisena harmaana päivänä sitä voivottelee, että miksei voisi olla jossain palmun alla. Mutta asenteestahan se on todella paljon kiinni. Täytyy välillä muistaa nauttia myös Suomesta. <3
Asenteesta kyllä, mutta jokaisella meillä on oikeus kaipailla juuri sinne, mikä sillä hetkellä tuntuu oikealta.
<3
Ihana postaus. Seikkailuja on lähelläkin. <3
Ja sinä jos kuka tiedät sen!
Tämä oli kaunis kirjoitus. Ja kauniita ovat kuvaisikin. Puhtaita, innostavia ajatuksia. Kyllä, pitää tehdä juuri niinkuin tuntu hyvältä!
Voi <3 Itsekin pohdin, nykyään entistä enemmän kun oma suunta on selkeytynyt itselleni niin paljon, että miksi pitäisi koko ajan analysoida ja luokitella, määritellä ja kehittyä. Olen huomannut, että askeleet kyllä vievät mukanaan kun sen sallii. Ja se riittää.
Luin just lennoilla kirjan Villi Vaellus ja aloin pohtimaan vähän samoja juttuja. Mikäs pakko se on lähteä kauas kun voi lähteä lähelle. Vaikka omalle takapihalle pullapussin ja kahvitermarin kanssa! Tätä sietää ajatella aina silloin kun reissukuume iskee, mutta lompakko on auttamattoman hoikassa kunnossa. Kiitos kauniista sanoista ja kuvista 🙂