Kauas ei ole pitkä matka, kun käyttää kitukasvuisia kuusia tienviittoina, kun nostaa jalan ja toisenkin yli kaatuneen rungon joka jo kyljistään hohtaa komeaa harmaata, kun ei ole kiire, sen kun kävelee, kävelee vaikka karahkat napsahtavat kovasti askeleen alla, miettii, miettii miettimistään, hymyilee. Hengittää itse ja antaa metsän puhaltaa henkeä itseen.

Ja kun viimein istuu alas kannolle ja siirtää kuluneella kengänkärjellä sivuun kasan oranssin läikyttämiä lehtiä vain löytääkseen turpean suppilovahverotupsaan, sitä tietää, että kaikki mitä tarvitsee on vähemmän. Tietää kaiken vähemmän olevan enemmän.

Sitä tietää, että kaus on matkan mittana minun päätettävissäni.

Tässä paikassa olen kauempana kuin turkoosin meriveden antaessa pusua nyt kohmeileville varpaanpäille. Tuuli täällä ei kuiskuta lempeästi vaan väkevästi – se meinaa huokaista murheissaan, mutta sitten taas röyhistää rintaa ja puuskistuu ja puhuu minulle napakasti.

Se puhuu ja ponnistelee puolestani ihan aiheesta.

Sitä tuntuu, että tässä maailmassa pitäisi tehdä kaikkea koko ajan, pitäisi tehdä kun muutkin tekevät, pitäisi jakaa linkit ja kuvat ja tekstit ja hengentuotokset, vaikka ainoa millä on väliä on itsellä. Sillä jos se pahainen itse ei ole kunnossa ei mikään muukaan ole.

Pahinta on kaiketi se, kun toinen tulee sanomaan miten asian pitäisi olla tai miten asian ei pitäisi olla, kas tee näin kyllä minä tiedän, kuule ei sen noin pidä mennä. Ja sekin on pahinta, kun määritellään mitä joku on tai ei ole.

Että sitäkö pitäisi lähteä Atlantin toiselle puolelle matkapäiväkirjaa kirjoittaakseen, kun vieressä on metsää niin maan perkeleesti. Kun meillä on kauniimpi ruska kuin missään maailmassa, kun täällä on koti ja kodin metsät ja kaupungit, taajamat ja kylät, joissa voi seikkailla. Kun on neljä vuodenaikaa, joista jokainen rakas. Että eikö sitä voisi vaan ottaa ja mennä sinne nuotiopaikalleen, vuolla kiehisiä ja keittää pannukahvit, katsoa kotimaista maisemaa ja olla kauempana kuin koskaan ennen ja kirjoittaa siitä matkatarinaa. Ja kyllähän sitä voi, vaikka joku aina sanoo että ei voi. Sille jollekin matkan määrittää Välimeri, vähintään Itämeri ja mieluiten Atlantti. Mutta mielestäni – ja vain minun mielestäni – sellainen ihminen ei ole tehnyt matkaa itseensä vaan itsekkyyteen.

Se ihminen ei ole keittänyt kunnon pannukahveja.

Mutta enhän minä väitä, etteivätkö Alpit tai preeriat tai arot tai trooppiset satumetsät nyrjäyttäisi sydäntä hyvällä tavalla vaan tarkoitan sitä, että vain kirjoittamisella ja omaan juttuunsa uskomisella on väliä. Kaikki muu on toisarvoista niin kauan, kun tekee sitä mistä itse nauttii eikä välitä siitä, mitä joku muu tuumaa.

suomiretki

suomiretki

suomiretki

Seuraa kotimaasta taltioitavia #suomiretki-kuvia Instagramissa ja Twitterissä.
Allekirjoittaneen Instagram-kuvat löydät täältä.

Suomen luetuimman matkablogin takaa löytyy retkeilytoimittaja, kirjailija ja luontokuvaaja Monni Himari.

Osa artikkeleista sisältää kumppanuuslinkkejä; vaikka minä saan niiden kautta tehdyistä tilauksista pienen korvauksen, sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat artikkeleiden tuottamisen jatkossakin.

09/2021

Vaella, kalasta, rakasta

Kaikkein pieninkin päätös muuttaa oman elämän kurssia.

Vaella, kalasta, rakasta on koskettava tarina rakkaudesta, oman polun löytämisestä ja uudesta alusta Pohjois-Norjassa. Lukuisin luontokuvin kuvitettu teos on tositarina kirjailija Monni Himarin elämästä sekä yli kymmenen vuotta kestäneen jatkuvan matkailun aiheuttamasta burnoutista ja siitä toipumisesta.

Lue lisää kirjasta täällä »

Tilaa kirja

Uutiskirje

Miltä kuulostaisi kahvitauko tai pari kuukaudessa kiinnostavien matkajuttujen äärellä? KAUKOKAIPUUn uutiskirje nivoo yhteen ajankohtaiset artikkelit, reissu- ja retkivinkit sekä helmet arkistojen kätköistä.

Privacy Preference Center