Pyhäjoen juttu painetaan, Pallas-Yllästunturin huiputus päätyy verkkoon toisaalla. Molemmista pääsette julkaisujen jälkeen lukemaan toki myös täältä, mutta lähdetään sitä ennen aikamatkalle kohti Enontekiön kunnan luoteiskolkkaa ja Käsivarren peukaloa, Suomen tunnetuinta tunturia. Saanaa.
Tuo laakeapäinen lättähattu oli tarkoitus huiputtaa jo maanantaina, mutta suotta säätä oli uhmata, kun tiistaille kerta oli luvattu aurinkoa. Ja sitähän riitti.
Koko yön vieressä kehrännyt ja peiton alle itsensä pyrkinyt Levi-kissa oli hävinnyt kuulaan aamun kutsumana. Hieraisin silmiäni ja nousin makuultani istumaan. Ikkunan takaa aukeava Ounasjoki oli rasvatyyni tai aivan pläkä, kuten Jonna tapaa sanoa.
Eilisiltana se sama maisema verhoutui ensin kupariin ja karmiiniin, puolen yön aikaan taivas repesi revontulista.
En ollut koskaan nähnyt vastaavaa, enkä ollut koskaan päässyt sitä värien ilotulitusta kuvaamaankaan. Arvanette varmaan, että sen näköistä oli jälkikin: en innostuksestani huomannut tarkentaa mihinkään; vaan värejä näkyy ja kaikki muu on sumeaa. Vähän naurattaa, menkööt. Muistoissa se yö kuitenkin on ja hyvin onkin tallennettuna, ja toivottavasti pääsen ottamaan reposista revanssin ensi viikon Kolin reissulla tai viimeistään Pyhä-Luoston vaelluksella lokakuun lopulla.
Oppia ikä kaikki.
Se oli siis aamuseitsemää, kun kahvit kaadettiin kuppeihin ja vaille kahdeksan, kun auton moottori yskäisi. Edessä olisi pitkä päivä ensin Kittilästä Enontekiöön ja Muonion kautta takaisin kotiin.
Matka taittui verkkaisasti ohi Puljun erämaan, jonne tekisimme huomenna kevyen päiväretken, mikäli sammal sen soisi. Märkää olisi nimittäin luvassa, ja jos vielä kävisi tuuri tai onni, olisi maaruska jo paikoillaan. Annas kattoo.
Mitä lähemmäksi Saanaa tulimme, sitä värikkäämmäksi muuttui maasto. Joen rannoilta katosivat puut, ja tilalle ilmestyi harvoja kitukasvuisia pensaita. Joissakin paikoin niin runsaasti, ettei keltaisen tiheän läpi nähnyt mitään.
Maisemat olivat aivan käsittämättömän upeat.
Loppumatkasta nousivat jälleen koivikot.
Keltainen muuttui kullaksi.
Eikä mikään tehnyt voittoa matkan viimeisen mutkan takaa ilmestyneelle tunturille, jonka tarinan taustoineen ja maisemineen kuulette seuraavassa osassa.
You might also like
6 Comments
Voi että on kaunista, niin kaunista että sieluun sattuu, kun häpeillen itseäni torun siitä, että olen pitänyt Suomen Lappia tylsänä. Miten väärässä olenkaan ollut. Kaikki nämä vuodet.
Kotimaan parhaita puolia on sen yllätyksellisyys; miten läheltä tai aivan pohjoisesta löytyykään paikkoja, joista ei kuvitellut pitävänsä.
Ihanaa, että sinä löysit Lappia tätä kautta. Olen melko varma että kun kerran siellä käyt, käyt sitten aina. <3
Aivan käsittämättömän kauniita kuvia. Huh. Upeaa!
Kiitos Laura! 🙂
No juu. Pakko komppaa Lauraa ^^ Upeita maisemia ja kuvia.
Kiitos sinullekin Ansku! Lappi pisti kyllä parastaan. 🙂