Nepal - Kotimatka, paras matka

Langtangin kahdeksan päivän mittainen vaellus on patikoitu, ja minä olen saapunut takaisin Kathmanduun.

Anne Claire jatkaa vielä viikon Gosainkundalle, pyhälle jäätikköjärvelle, ja Odien on päässyt hoitoon ja toivottavasti myös kotiin Ranskaan – jouduimme odottamaan evakuointia kaksi päivää. Pakotin naisen juomaan nesteytysjauheillani kyllästettyä liuosta, kun mikään muu ei ollut mennyt alas yli kolmeen päivään.

On uskomatonta, miten ääriolosuhteet tiivistävät täysin tuntemattomat ihmiset yhdeksi laumaksi, jossa kaikki huomio keskittyy sen heikoimman hoitamiseen. Tällä kertaa hän oli 66-vuotias Nepaliin ja Intiaan vaeltamaan lähtenyt rouva, mutta yhtä hyvin se olisin voinut olla minä. Et yksinkertaisesti voi tietää, tuletko kärsimään vuoristotaudista vai et, sillä sen tietää vain tarpeeksi korkealle kiivettyään.





Olen tämän aamupäivän kirjoittanut postikortteja kotiin, juonut ensimmäisen kahvini kahteen viikkoon. Pehmoinen peti tuntui jumalaiselta kuumasta suihkusta puhumattakaan. En ollut pessyt hiuksiani yhdeksään päivään.

Huomaan silti vierastavani tätä hotellia, vaikka se aivan ihana onkin. Vuorilla ja lämmittämättömissä vuoristomajoissa oli kaikki toisin, kaikki niin oikeaa, aitoa, alkukantaista. Vuorilla oltiin elämän perusasioiden äärellä: kuljettiin eteenpäin, nukuttiin, syötiin ja juotiin klooripillereillä puhdistettua vettä.





Himalajan hiljaisesta sylistä kaoottiseen Kathmanduun saavuttuani lakkasin näkemästä ihmiset. Huomasin vaipuvani omiin ajatuksiini – maailmaan, josta on aika ajoin vaikea palata.

On järkyttävä klisee kirjoittaa Nepalin – saatika Intian – muuttaneen itseään, ajattelin ennen. Miten vähän tiesinkään; yhtä vähän, kuin tulenko kärsimään vuoristotaudista vai en.

Sen tietää vain kokemalla.

Tuntuu, että olen viimein löytänyt paikkani matkailijana: syyn sille, miksi aina lähden.

Minä odotan eniten kotimatkaa.