Luku 1 - Jonain päivänä kaikelle löytyy merkitys

Vedin syvään henkeä: tiesin, mitä tuleman pitää – Italia huumasi minut sillä sekunnilla, kun astuin ulos koneesta Malpensan lentokentällä, helmikuun ensipäivänä vuonna 2008.

Kevät oli Faenzassa kylmä ja kolea. Kosteus tunki sisään mustasta vakosamettirotsista, jonka kauluksiin olin ommellut seeprajuovikasta kangasta. Rintapieleen olin kiinnittänyt Social Distortionin merkin, jossa bändin logoa edustava luuranko juopottelee ja polttaa savuketta. Dekolteella lepäsi timanttisilmäinen pääkallokoru. Kuulokkeissa soi Hellacopters, Tiger Army, Mike Ness ja Tori Amos.

Otsatukka oli suora, kuin veitsellä leikattu. Kasvoissa killui pari rapalaa, kuten eräs mies kerran ystävällisesti minulle baarissa kertoi, mutta vähänpä hän minusta tiesi – rapalat (vieheet) ne vasta elämääni kuuluvatkin.

Hyvänen aika, miten pitkä matka ollaan noista ajoista kuljettu.





Kevät Faenzassa väistyi, ja kesä toi mukanaan makeat tuoksut – sellaiset, joita en ole tavannut missään muualla maailmassa paitsi kerran kotikaupungissani Hämeenlinnassa. Olen muistanut tuon hetken kauan, mutta sen merkitys kirkastui minulle vasta vähän aikaa sitten. Palataan siis vielä hetkeksi takaisin Suomeen.

Se oli aivan tavallinen loppusyksyn päivä vuonna 2007. Olin kyläilemässä vanhempieni luona. Sää oli mainio, ja halusin hetken aikalisän teollisen muotoilijan keskeneräisistä kurssitöistä, jotka pyörivät mielessäni. Otin suunnakseni yhden vanhoista lempipaikoistani, jossa olen luuhannut perheeni kanssa puolet lapsuudestani ja suurimman osan nuoruuttani: Kuljin tuttuun tapaan kohti kaupunginkirjastoa, tervehdin tuuheat tammipuut ja väistelin mukulakivetykselle pudonneita terhoja, joita Vanajaveden ankat kävivät syömässä. En toki halunnut talloa heidän lounastaan. Kävelin ajatuksissani kohti sisäänkäyntiä, kunnes yhtäkkiä minut ympäröi niin voimakas haju, että sen aiheuttama säikähdys sai minut horjahtamaan. Tuoksu tunkeutui kaikkialle kehoon, väänsi silmät kiinni ja painoi oikean käden ohimolle. Mitä ihmettä, mutisin, kunnes tajusin olevani keskellä voimakasta déjà-vuta – hetkeä, jota ei muista mutta tietää kokeneensa.

Aiemmin uskottiin, että pääparka koitti niissä tilanteissa luoda isännälleen valemuistoja, mutta nykyään tutkijat ovat sitä mieltä, että tuo outona pidetty kokemus on todiste siitä, että aivot vaan tarkentavat muistiaan; tonkivat muistojen pöytälaatikoita ja lähettävät signaaleja siitä, onko olemassa ristiriitoja sen välillä, mitä oikeasti koemme ja mitä luulemme kokevamme. Minä taas en ole koskaan epäillyt déjà-vun olevan mitään muuta kuin muistikuva jostain koetusta, nähdystä tai tässä tapauksessa haistetusta.

Nuuhkin ilmaa pitkään, mutta tuttu tuulahdus oli jo poissa.

Kuljin vuosia muistituoksuni kanssa, kunnes pari viikoa sitten ymmärsin, mistä kaikessa oli kyse. Se oli se sama tuoksu, jonka olin nuuhkaissut ensi kertaa kuudennen luokan kesällä, kun lähdimme perheemme kanssa sille ensimmäiselle yhteiselle ulkomaanmatkalle ja minnepä muuallekaan kuin Italiaan.

Ei ollut vaikea valita ensi vuoden Erasmus-kohdettaan, sillä uskoin jo tuohon aikaan Universumin huumorintajuun ja maailmalle kylvämiinsä merkkeihin.

Jonain päivänä kaikki selviää, ja jonain päivänä kaikki saa merkityksen – tämäkin anekdootti, joka oli vain alustus Erasmus-vaihtoani käsittävälle tarinalle.