Meren sydän, salainen ja syvä
Luonnon parantavasta, hoitavasta ja rauhoittavasta vaikutuksesta on tehty lukuisia tutkimuksia. Ja silti, vasta Pohjois-Norjaan muutettuani olen tajunnut, mitä maan ja meren äärellä hiljentyminen oikeasti tarkoittaa.
Kävimme toissa päivänä lähirannalla onkimassa meritaimenia. Taimenia emme kuitenkaan saaneet, mutta mieheni koukutti onnistuneesti komean meriraudun, jonka täytyy olla kaunein koskaan näkemäni kala. Sen kyljet kimalsivat puhdasta hopeaa ja helmiäisen eri sävyjä, pyrstö liekehti violettia ja kultaa. Oli kuin meren värit olisi taltioitu yhtä aikaa eväkkään suomuihin, jotka olivat niin täydellisen upeat, ettei niistä tahtonut saada katsettaan irti.
Teimme kalalle kunniaa graavaten sen voimakkaassa suolassa. Mikään ei vedä vertoja suolakypsennetylle raudulle Suomesta tuodun ruisleivän päällä – edes voita ei tarvita.
Jätin vavan hetkeksi rauhaan ja lähdin kameran kanssa kiertämään pitkää rantaa. Miljoonien vuosien aikana aaltojen hyväilystä täydelliksi leipäkiviksi muovautuneet kivet kilisivät kenkien alla. Aika ajoin kuulosti siltä, kuin marmorikuulat olisivat helisseet toisiaan vasten. Vanhojen maininkien liplatusta tahditti tiiran kimeä kiljahtelu. Pyöriäiset sukelsivat aivan rannassa – niin lähellä, että niiden hengityksen saattoi kuulla.
Maa oli täynnään sinisimpukoiden kuoria, pieniä ja keskikokoisia, myös suuria. Yksikin lepäsi syksynkirjavalla leväpedillä. Se oli kuin meren sydän, yksi monista, ja se välkehti turkoosin sinisenä ja niin täydellisenä, etten edes tohtinut koskea siihen. Kuvan otin kuitenkin, sillä luonnolle voi tehdä kunniaa myös kauniita hetkiä taltioimalla.
Olen käynyt läpi muistiinpanojani sekä kaikki kahden edellisen vuoden aikana julkaisemani Instagram Storyt. Kirjannut ylös päivämäärät ja vuodenkierron tapahtumat. Olen kahlannut läpi valtavaksi paisunutta kuvapankkiani ja tehnyt valintoja uutta kirjaa varten. On ollut ihanaa ja toisaalta hyvin raskasta sukeltaa muistoihin, joista osaa haluaa vaalia ja taas toiset unohtaa ikiajoiksi. Mutta molempia tarvitaan, molemmista pitää kirjoittaa.
Tämän päivää olen pakannut tavaroita uuteen reissupakuun, jonka rattiin hyppään huomenna ja otan suunnaksi vanhat kotikonnut. Vietän Vesterålenissa seuraavat kaksi viikkoa dokumentoiden kohteita, joista tarvitsen lisämateriaalia tarinan tueksi. En suoraan sanottuna malta odottaa, että voin taas kuulla pienen, punaisen, puilla lämpiävän mökin oven narinan, vuolla kiehisiä ja laittaa tulet pesään. Vesihana tosin on talven aikana jäätynyt ja hajonnut, mutta onneksi vettä saa Laurilta, ja tiskit voi tiskata pihalla.
Luulin vuosia, että vuoret ovat kotini. Tavallaan ne ovatkin, tai oikeastaan tunturit, mutta vain kun ne yhdistää loputtomana horisonttiin jatkuvaan Norjanmereen. Meri on näyttänyt minulle kaikki puolensa, hyvät ja huonot, kauniit ja kamalat.
Evääksi matkalle laitan rautuleipiä ja keitän kahvia termariin, ja nukun yhden yön jossain matkan varrella. Perille ehdin todennäköisesti lauantaiksi, kiirettä kun ei ole. Kiire jäi Helsinkiin, silloin kun muutin sieltä pois. Täällä asuessaan elämä on asettunut luonnon rytmiin, vuodenkierron mukaiseksi. Sellaiseksi, josta aina haaveilin, kunnes viimein uskalsin lähteä tavoittelemaan unelmaani. Ja nyt saan kirjoittaa tuosta kaikesta toisen kirjan. Se on yhtä aikaa ihanaa ja hirveää, sillä joudun sukeltamana elämässäni syvemmälle kuin olen pitkään aikaan tehnyt saati maaliskuussa julkaistun Erältä, eräistä -kirjan sivuilla.
Jos kuitenkaan en olisi nähnyt, kokenut, iloinnut ja surrut kaikkea sitä, mitä elämä on minulle tähän asti antanut, en olisi tässä. Saattaisin hyvinkin asua Töölön yksiössä ja kaivata sieltä koko ajan pois. Toisaalle. Muualle. Nyt minun kaipuuni on kuitenkin muuttunut, ja se kaipuu on paljon salaisempaa ja syvempää. Se on kaipuuta tavoittaa elämässään niin mahdollisimman arkisia ja normaaleja asioita kuin oman pellon viljely, pohjoisen omavaraisuuden harjoittaminen ja sen ensimmäisen suurlohen saaminen.
Joten terveisiä elämästä, tältä kohtaa. Kaikki on hyvin. Elämä on hyvin.
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.