Mutta siltikin matkustan mieluiten raiteilla

Minä muistan unet jotka näen, minä näen unia joka yö.

Unissani palaan tärkeisiin paikkoihin, hetkiin, ihmisiin. Muistoihin. Käyn vuosien ja taas vuosikymmenten takana. Aikamatkalla. Yleensä junamatkoilla mutta myös laivamatkoilla ja automatkoilla läpi Toscanan vehreiden kukkuloiden. Tai sitten olen vain keskellä outoa aluetta, mistä pääsee pois kunhan vaan huiskauttaa käsiään. Kas noin, olen jo ilmassa, osaan lentää.

Osaan lentää vaikka jokaikinen yö.

Mutta siltikin matkustan mieluiten raiteilla. Niissä minut muistetaan lähtijänä ja uusissa kohteissa saapujana, jolla ei ole mukanaan mitään.

Unet, sanotaan, ovat olemassa. Ne ovat menneisyydessä, tässä hetkessä ja tulevaisuudessa.

Monena yönä sytytän nuotion muistikuvieni varassa. Pakkaan rinkan kuten pakkasin elokuisena aamuna. Näen unta jonka tiedän tai arvaan tapahtuvan. Nostan nurmelle pärskivän taimenen ja raudun, istun korkealla kalliolla ja noin vain tipahdan alas tuntemattomaan, eikä se pelota alkuunkaan, sillä sitten minä lennän taas hetken, lennän ennen kuin päädyn kolisevan junan nukuttavaan kyytiin.

Tai raitiovaunuun, sillä Helsinki ja sinä vierailette unissani usein.

Sunnuntaina sinä nukahdit viereeni. Katselin sinua pitkään, enkä siltikään saanut tarpeekseni. Ja vaikka katsoin pitkään, en sittenkään nähnyt sinua tarpeekseni.

Olisin voinut katsoa sinua vaikka miten pitkään, miettiä unia poskipäilläsi, miettiä keitä näet ja halaat ja tapaat. Vai oletko sinäkin junassa matkalla jonnekin, tai oletko matkalla kotiin jostakin.

Minä katselin sinua ja olisin voinut katsoa vaikka miten pitkään, olisin voinut arvuutella unia poskipäilläsi, mutta katselemisen sijaan pussasin ja herätin elämään yhteistä matkaa, joka alkoi vain muutama hetki sitten.