Näkymiä

“May your trails be crooked, winding, lonesome, dangerous,
leading to the most amazing view.” — Edward Abbey

Elämässä myllää sellaisia asioita, jotka saavat yhdeksän euron oluen Istanbulin lentokentällä tuntumaan aivan mitättömältä summalta. Sellaiselta että vai niin, tämä selvä, käy, tuo toinenkin.

Sanotaan, että isiensä näköiset tyttäret ovat kaikkein onnellisimpia.
Sanotaan, että joka seitsemäs vuosi on ihmisen onnellisin vuosi.

Se on kuulemma tämä vuosi.

Kun on pelannut viimeisen korttinsa, ja kun tie edessä ei risteä vaan jatkuu jyrkkänä ylämäkenä suoraan eteenpäin ei voi kuin luottaa – siihen että kaikki kyllä lutviutuu. Ajallaan. Elämällä vaan on tapana näyttää ja käyttää sellaisissa maisemissa, joita ei mahtaisi ollakaan. Maisemissa, joissa ainoa ääni on hiljaisuus. Maisemissa, joita mieluummin katselisi tohtori viitasammakkona maanpinnalta kuin valokuvina näytöltä, ja siinä samalla muistaisi miten multa tuoksui vasten kasvoja, miten märkä maa kasteli takin ja rintakehän ja miten siitä ei olisi halunnut enää noustakaan. Siinä saniaisten alla oli kaikki lempeästi, hyvin, hiljaa. Helppoa.

Siinä maailma näytti hetken aikaa oikealta.