“On kun ois syksy kun sataa ja sataa, kai hetkisen viipyä saan
Vaikka se sade ei loppuisikaan, mä jään odottamaan
On kun ois syksy kun sataa ja sataa, sä pöytääni kynttilän tuot
Jotakin viiniä lasillisen, mulle seuraksi juot
Kuinka kauniiks kurja muuttuukaan, kun kärsitään se kahdestaan
Kuinka kaunis oot sä, kuinka kaunis oon mä,
kun me ollaan kahdestaan.”
Tehkää tänä vuonna ruskaretki Kirkkonummen Meiko-järvelle.
Kalliolla saa istua ihan yksin, sillä ketään ei näy koskaan missään. Ehkä siksi, ettei paikka vedä tunnettuudessaan vertoja upealle Sipoonkorvelle tai Nuuksiolle, vaikka maisema on kuin erämaata Lapin äärimmäisellä reunalla.
On vain korvissa kujertava tuuli, mukissa höyryävä kahvi, lämmöllä maireileva nuotio ja tunne, joka jätystää ihmisestä sielun pintaan.
Kaunista, tuolla en olekaan käynyt. Oman auton puuttuminen aina välillä hidastaa tätä retkeilyä ja siksi tänäänkin pääsin vain Itä-Helsinkiin asti, joka on tosin kaunista sekin. Sinne pääsee kaiken lisäksi ihan bussillakin ja jopa sieltä olen löytänyt paikkoja, joihin ei liikenteen melu kuulu. Joku päivä pitää lahjoa joku ystävä autonsa kanssa kuskaamaan mua taas vähän kauemmaksi :).
Meidän pitää lähteä yhdessä ja meidän autolla! 🙂
Samat aatteet täälläkin. Jospa sitä vähän viintä 😉
Heh, hyvä ajatus! 😉
Upea, upea kirjoitus ja kuvat täynnä tunnetta!
Kiitos Laura! 🙂
Nää kuvat! Ihania!!!
Kiitos Salla! 🙂
Koti-ikävä.. Onneksi Islannin syksy on melkein yhtä värikäs kuin Lapissa, vaikka ei ihan Napapiirin pohjoispuolella ollakkaan 🙂
No hei, Islannin sykys! Miten paljon haluaisin käydä siellä just nyt. 🙂 Nauti seikkailusta!
Pitää kyllä olla onnellinen, että saa nähdä joka vuosi neljä vuodenaikaa. Niissä kaikissa on jotain ihmeellistä taikaa. Ihana kirjoitus!
Olet niin oikeassa neljästä vuodenajasta <3
Upea on syksy sielläkin, mulle vähän kaukainen kohde mutta täällä kyllä tehdään ahkerasti ruskaretkiä, loppuviikosta taas poluille 🙂
Huippua! Odottelen innolla sun kuvia 🙂