Tämä vuosi on ollut mainio, mutta syksy näyttää kruunaavan kaiken.
On ollut pidempiä ja lyhyempiä retkiä, reissuja ja seikkailuja. Ensimmäinen vuosipäivä toivottavasti elämän mittaisella matkalla. Keskiviikon karkumatka jo toistamiseen, kun pakkasin pienimmän rinkkani ja suuntasin seutubussilla Espooseen, aikomuksenani viettää ilta ja yö yksin hiljaisuudessa sieniä, auringonlaskua ja tähtitaivasta kuvaten.
Jätin tarpin (suojapeitteen) tarkoituksella kotiin, sillä säätiedotus ei luvannut sadetta. Tarkoituksenani oli viettää toinen testiyö 230 gramman painoisessa “kärsimysteltassani”, josta kirjoitinkin jo aiemmin. Halusin uskoa, että tuo edullinen ostos olisi enemmän kuin hintansa väärti.
Ja olihan se. Pidän eritoten majoitteen läpikuultavasta hyttysverkosta, jonka takaa voi tarkkailla illan pimenemistä tai aamunkajoa. Kaikkein parasta on kuitenkin makuupussin uumenista pilkistäville poskipäille puuskahteleva tuuli – en tiedä mitään niin ihanaa, kuin nukahtaa ja herätä raikkaaseen ulkoilmaan.
Tähtikirkkaan yön lisäksi minua onnisti myös telttapaikan suhteen. Etsiessäni kallioilta sopivaa koloa löysinkin pesän, jonkun jo valmiiksi rakentaman. Riemastuin poskettomasti, ja sydän sopivan lujasti hakaten lähestyin varovasti tuota rakennelmaa – aivan, kuin sen olisi voinut puhaltaa kumoon liian innokkaalla hengityksellään.
Vaan napakkaa tekoa näytti olevan, ja asetuin varovasti majaksi toisten tekemisiä kunnioittaen. Keräsin pudonneita männynoksia ja asettelin ne muiden joukkoon katon kolot korjaten.
Sitten istahdin kalliolle, keitin veden ja tortellinit. Teeveden, jonka maustoin mustikanvarvuilla. Katselin pitkään, kuinka vastarannalla joku vielä uskalsi uimaan, eikä kiirehtinyt pois.
Ylitseni lensi kone jos toinenkin, ja mieleeni muistui hetkiä lapsuudesta; kuinka isä ja äiti aina sanoivat, että lentokoneen vilkkuvat valot vilkuttaisivat juuri meille – minulle ja kolmelle seikkailumieliselle siskolleni.
Se tuntui jo silloin erityiseltä, ja siksi minä halusin uskoa niin edelleen, ja siksi minä nyökkäsin takaisin kai jokaiselle ylilentävälle koneelle.
Hymyilytti. Ja hymyilyttää tätä kirjoittaessakin.
Saattaisit pitää myös näistä
11 Comments
Aivan täydellinen pesä! Kuin pieni aarre metsässä odottamassa juuri sua 🙂 Tuo teltta on hieno, mutta yksi asia askarruttaa ja nyt on pakko kysyä: siis miksi sen nimi on kärsimysteltta? 😀
Sanoppa muuta! Oli kyllä vallan ihana ja kiva yllätys, että joku oli nähnyt näin paljon vaivaa. Sen vuoksi tuolla halusi nätisti ollakin, ettei mene toisten rakennelmia rikkomaan.
Kärsimysteltta on terminä retkioppaani Jukan lanseeraama; äijän teltta Sokostin vaelluksella oli mallia sata grammaa (no ei ihan mutta helkutin kevyt), josta puhalsi viima sisään jokaisen liepeen alta. Eli monesti tällaiset super kevyet teltat vuotavat 1) tuulta, 2) vettä ja 3) lumeen ei kukaan hullu tällaisella mene. Tuo on siis vähän sellainen leikkimielinen nimitys tällaiselle kaikkein kevyimmälle teltalle, jossa jos nukkuu niin saa olla vähän karaistunut, sillä tuuli tulee joka nurkasta läpi. 🙂
Mutta tällaisella leudolla syyskelillä menee ihan mainiosti vielä, vaikka onkin kesäkeleihin tarkoitettu! Käyttää vaan kunnon makuualustaa (omassa R-arvo 3) ja untuvapussia, niin jo vaan ei palella. 🙂
Voiko tuollaista ollakaan! Aivan super söpö pesä! <3
No sitä minäkin mietin. Oli mukava löytö. 🙂
Näyttää täydelliseltä unipaikalta! Voi melekein tuntea miten tuuli käy poskeen ja voi nukahtaa havujen tuoksuun ^^
Sitä se taisi ollakin, kovin kotoisa ja jotenkin suojaisa. Ihana. <3
Ihana satu vaikka totta onkin <3
Kiitos Sonja <3
Ehkä paras retkijutun otsikko ikinä <3
Voi että, kiitos Jonna! <3
Ihana pesä! Ja aivan upeaa ja hyvän mielistä tekstiä. Jään varmasti lukemaan lisääkin!
Oon itse myös aloittanut vaellusaiheisen blogin ihan vasta, käy kurkkaamassa jos kiinostaa vaellus Käsivarren Erämaassa mistä ensimmäiset postaukset kertoo 🙂
http://mekahdestaan.blogspot.fi/