Onnenmyyrä metsän pesässä

Tämä vuosi on ollut mainio, mutta syksy näyttää kruunaavan kaiken.

On ollut pidempiä ja lyhyempiä retkiä, reissuja ja seikkailuja. Ensimmäinen vuosipäivä toivottavasti elämän mittaisella matkalla. Keskiviikon karkumatka jo toistamiseen, kun pakkasin pienimmän rinkkani ja suuntasin seutubussilla Espooseen, aikomuksenani viettää ilta ja yö yksin hiljaisuudessa sieniä, auringonlaskua ja tähtitaivasta kuvaten.





Jätin tarpin (suojapeitteen) tarkoituksella kotiin, sillä säätiedotus ei luvannut sadetta. Tarkoituksenani oli viettää toinen testiyö 230 gramman painoisessa “kärsimysteltassani”, josta kirjoitinkin jo aiemmin. Halusin uskoa, että tuo edullinen ostos olisi enemmän kuin hintansa väärti.

Ja olihan se. Pidän eritoten majoitteen läpikuultavasta hyttysverkosta, jonka takaa voi tarkkailla illan pimenemistä tai aamunkajoa. Kaikkein parasta on kuitenkin makuupussin uumenista pilkistäville poskipäille puuskahteleva tuuli – en tiedä mitään niin ihanaa, kuin nukahtaa ja herätä raikkaaseen ulkoilmaan.





Tähtikirkkaan yön lisäksi minua onnisti myös telttapaikan suhteen. Etsiessäni kallioilta sopivaa koloa löysinkin pesän, jonkun jo valmiiksi rakentaman. Riemastuin poskettomasti, ja sydän sopivan lujasti hakaten lähestyin varovasti tuota rakennelmaa – aivan, kuin sen olisi voinut puhaltaa kumoon liian innokkaalla hengityksellään.

Vaan napakkaa tekoa näytti olevan, ja asetuin varovasti majaksi toisten tekemisiä kunnioittaen. Keräsin pudonneita männynoksia ja asettelin ne muiden joukkoon katon kolot korjaten.

Sitten istahdin kalliolle, keitin veden ja tortellinit. Teeveden, jonka maustoin mustikanvarvuilla. Katselin pitkään, kuinka vastarannalla joku vielä uskalsi uimaan, eikä kiirehtinyt pois.

Ylitseni lensi kone jos toinenkin, ja mieleeni muistui hetkiä lapsuudesta; kuinka isä ja äiti aina sanoivat, että lentokoneen vilkkuvat valot vilkuttaisivat juuri meille – minulle ja kolmelle seikkailumieliselle siskolleni.

Se tuntui jo silloin erityiseltä, ja siksi minä halusin uskoa niin edelleen, ja siksi minä nyökkäsin takaisin kai jokaiselle ylilentävälle koneelle.

Hymyilytti. Ja hymyilyttää tätä kirjoittaessakin.