Rantala, Himari ja Mondon kirjoittajakoulu
Kun katson elämääni taaksepäin, kuten vesimerkeistä ravuille on ominaista, näen itseni toistamassa samaa kaavaa: Herätys, töihin, töistä kotiin, koneen ääreen kirjoittamaan. Käsittelemään kuvia. Muistelemaan. Suunnittelemaan uutta reissua.
Nuo muistot tekevät minut yhtälailla iloiseksi ja surulliseksi, vaikka eihän unelmien tavoittelussa mitään surullista pitäisi ollakaan. Unelmien tavoittelussa surullisinta on vain aika, minkä tavoitteiden saavuttamiseen käyttää, sillä se aika on aina pois kaikesta muusta. Kaksipiippuista.
Minun unelmani oli jo silloin uusiin kulttuureihin tutustuminen, valokuvaaminen ja kokemuksistani kirjoittaminen. Minusta se on ollut hyvä unelma ja kaiken siihen käyttämäni ajan arvoista.
Sama unelma elää edelleen.
Julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni keväällä 2004. Kuten moni teistä tietää, jutut alkoivat muodostua Kaukokaipuuksi keväällä 2008 vietetyn Erasmus-vaihdon päätteeksi. Siitä keväästä saakka olen istunut työpäivän jälkeen koneella, kirjoittanut tarinoita, käsitellyt kuvia. Muistellut. Suunnitellut uutta reissua.
Harva osaa edes ajatella, kuinka paljon aikaa olen halunnut käyttää tämän blogin kirjoittamiseen. Mutta toisaalta, kyllähän harrastuksiin ollaan valmiita laittamaan aikaa ja rakkautta.
Toisille harrastuskin on koko elämä.
Kävin pienenä Hämeenlinnan kirjaston bunkkerissa pidettyä Kirjoittajakoulua. Sain aina äidinkielen aineista ysin tai kympin. Meillä oli lapsuudenkodissa oma kirjastohuone. Kirjoitin runoja ja juttuja sellaisella antaumuksella, että minulla oli jo ala-asteella laatikoittain korppuja täynnä tarinoita.
Siltikään, kohta kolmetoistavuotisen blogiurani aikana, en ole kertaakaan ajatellut, että haluaisin saada tästä leivän pöytääni.
Teen harvakseltaan yhteistöitä ja kun teen, ne kaikki yleensä tulevat ystäväni Inna-Pirjetan kautta: Milloin olen hostaamassa kansainvälisiä matkabloggaajia Lapissa tai Ahvenanmaalla, milloin dokumentoimassa tapahtumia tai kuvaamassa videoita. Ohjeistamassa kuvaajia. Seikkailemassa PING Helsingin yhteistyökumppaneiden kanssa Tromsossa tai Kirkkonummella.
Minulle blogin kirjoittaminen on ollut avain muihin mahdollisuuksiin: Kirjan kirjoittamiseen, TV-sarjan kuvaamiseen, puhujatilaisuuksiin. Jälkimmäisistä minä jollain kierolla tavalla eniten nautinkin, vaikka aina pelkään kuollakseni ennen lavalle nousemista.
Sen vuoksi on kunnia päästä taas ensi kuussa kertomaan siitä, miten minusta tuli minä.
Se on ollut pitkä ja hieno matka. Ihan hemmetin hankala myös.
Luulen, että olen pärjännyt ihan hyvin siksi, etten ole koskaan kokenut, että kaikkeen tarvitsisi lähteä mukaan. Ja että kaikkea mitä toisilla on, ei tarvitse saada itselleen. Hienointa on kun ymmärtää, mikä itselle on se omin juttu.
Olen aika sentimentaali. Tiedän, että asiat kyllä lutviintuvat. Olen siksi myös hyvin huoleton. En koskaan juokse metroon, sillä aina tulee uusi. Rakastan pohjattomasti. Munaan usein. Kerron tekemisistäni kaikille.
En voisi kiteyttää itseäni paremmin.
Tule siis sinäkin kuuntelemaan Mondon kirjoittajakoulutukseen, kun kerron ääni väristen Riku Rantalan perään omakohtaiset ajatukseni ja kokemukseni siitä, miten blogille luodaan oma ääni, mitkä aiheet toimivat ja kuinka lukijat saadaan palaamaan.
Ja muistakaa – ne ovat toimineet minun kohdallani. Ja kerron ne siksi, että voit soveltaa niitä omalla kohdallasi.
Uutiskirje
Miltä kuulostaisi kahvitauko kerran kuussa kiinnostavien matkajuttujen äärellä? KAUKOKAIPUUn uutiskirje nivoo yhteen ajankohtaiset artikkelit sekä helmiä arkistojen kätköistä.
Kirjotat ehkä maailman kauneiten <3 On ollut ihana nää vuodet seurata sun matkaa siihen kaikkeen mitä nykyään teet! 🙂 Mahtavaa! Mä haluan tulla tänne kuuntelemaan sua <3 Ja vähän ehkä myös sitä Rantalaa 😉
Tämä kirjoitus, taas niin hieno, saa kyllä hinkumaan tuonne koulutukseen. Hmmmm. Sinä ja Riku Rantala, aika kovaa settiä!
Hei, pakko kommentoida ja kiittää hienosta blogista josta huomaa, että kirjoittaminen ja sanojen kanssa leikkiminen on kuulunut elämääsi jo kauan. Tekstejä on aina mukava lukea ja hienot kuvat tukevat tarinaa. Toivottavasti saat rennon ja heittäytyvän yleisön Mondo kouluun. Suomalaisilla on yleensä tyylinä istua flegmaattisina ja hiljaa. Olin viime kerralla koulutuksessa ja avasin suuni ja oikein hävetti, kun kukaan muu ei vastannut puhujan kysymykseen.
Sun persoonasi ja aitous ovat ne syyt, miksi mä olen jokaisesta huomaamastani päivityksestä todella iloinen. Mä olen blogistasi innoissani kuin penskana aamusta, jolloin sai avata joulukalenterin luukun – huomattuani tuoreen päivityksen koitan malttaa mieleni, että saan aikaa, voin keittää kahvit ja istua rauhassa lukemaan mieluiten niin, että näen kuvat näytöltä enkä puhelimesta.
Kirjoittamisesta sen verran, että olen aina ollut laajasanainen ihminen. Sellainen, joka puhuu puhuessaan liikaa ja turhan nopeasti, eikä ole kovin hyvä tiivistämään sanomaansa. Kuvittelin, että opiskelun aikana minusta muovautuisi sanaseppo, joka kykenee kuittaamaan aikasemman monta kappaletta vaatineen tulvan lauseella tai parilla. Noh, aika paljon olen opiskellut, eikä tekstit ole mihinkään lyhentyneet.
Tiedän, että tässä ei olisi erityistä ongelmaa ellei siitä tekisi ongelmaa. Jostain syystä tiiviys ja sujuvuus on itselleni ihanne – tila joka todistaisi älyllisen kyvykkyyden parhaiten. Se, että ajattelee, mutta rönsyää on (muka) huomattavasti vähäpätöisempää. Ihan kuin se olisi eräänlainen osoitus kypsyttämättömyydestä ja kyvyttömyydestä jäsentää ajatuksiaan. Toisaalta, parempi kasa sekavia ajatuksia ja huomioita kuin ei lainkaan sanottavaa. One can talk without actually saying a single thing. Kai sama pätee kirjoittamiseenkin.
Minulle hyvä kirjoittaja on sellainen, jonka lauseissa ja ilmaisuissa ei ole ylimääräistä. Sellainen, jonka kieli on rikasta, kekseliästä, mutta taloudellista. Ehkä tässä iässä voisi kuitenkin olla aiheellista myöntää, ettei se ole minulle millään tavoin luontaista ja että on oikeastaan aika tarpeetonta haaveillakaan moisesta. Muille omien tekstiensä laatua pähkäileville minä olen sanonut sadasti, että turha on itse toimia sensuurina – tehköön sen muut. Itsekritiikki ei aina ole erityisen rakentavaa. Tätä pitäisi kai soveltaa omaankin kirjoittamiseen.
Voi sinä ja sun Stam1na-paita ja metrosta myöhästymiset. Sydän. Kiitos, että olet tehnyt tän blogin ja kerrot elämästäsi ja olet just niin sä!