Tapahtui vajaa vuosi sitten
Helsingin juna pysähtyi, oltiin perillä.
Yöunet olivat niin sikeät, että heräsin vasta konduktöörin koputukseen: “Rovaniemi!” Housut jalkaan, pihalle, mieli jo valmiiksi vaelluksella.
Jäädessäni innoissani kuvaamaan Rovaniemen juna-asemaa, myöhästyin Inarin bussista, jossa koko muu retkiseurue oli. Ei muuta kuin uuden kyydin etsintään, mutta sitä ennen oli pakko saada aamukahvit. Toriteltassa tilasin kupillisen kuumaa, setä kaatoi eteeni kolme.
– Mutta..
– Juodaan se kolmas yhdessä!
Voihan Rovaniemi.
Juotiin siis molemmat yksi ja kolmas puoliksi. Pullaakin sai ottaa, kotona leivottua. Kun setä kyseli vaellusvarustuksestani, kerroin osallistuvani Suomen Ladun järjestämälle Sokosti Challenge -retkeilykurssille. Sitä ilmeen kirkastumista on vaikea kuvailla, kun jossain siellä pomppatakin alla alkoi pamppailla vanhan metsänkävijän sydän.
Lemmenjoki – sinne pitäisi kuulemma taas vaimon kanssa päästä.
Hyvä etten myöhästynyt seuraavastakin bussista.
Siirryin aamukahvien jälkeen ripein askelin viereille bussipysäkille ja kysyin ensimmäiseltä näkemältäni sinipaitaiselta, että miten pääsen Kiilopäälle, kun ensimmäinen bussi meni jo. “Minun kyydissä Kakslauttaselle vartin päästä, mutta siitä on kuuden kilometrin matka perille.”
Asia selvä.
Otin siis vaellusta jo vähän etupeltoon taapertaessani sen kuuden kilometrin tylsääkin tylsemmän maantiepätkän Kiilopään pihaan, jossa koko homma alkoi jo naurattamaan: minä olen vihdoin täällä, vihdoin Urho Kekkosen kansallipuiston porteilla, valppaana ja valmiina Sokosti Challenge -retkeilykurssille ja viiden päivän upealle vaellukselle!
Vaikka luonnolla on aina ollut oma paikkansa sydämessäni, ei voi sanoa, että olisin retkeilyssä vielä kovinkaan konkari. Sen vuoksi kurssikokonaisuus oli yhtä osuva minulle kuin kymmenpäiselle retkiseurueellemme, jonka ikähaitari vaihteli neljännesvuosisadasta puolikkaaseen.
Viikonlopun luennot käsittelivät retkeilyn perusteita ja suunnittelua, retkeilijän turvallisuutta, reittisuunnitelman tekoa ja varusteita, ravintoa sekä rinkan pakkaamista ja säätämistä.
Kurssin toteunut tavoite oli, että jokainen osaisi suunnitella turvallisen retken taitoihinsa ja omaan kuntoonsa perustuen, että osaamme valmistaa retkiruokaa, käsitellä puukkoa ja kirvestä turvallisesti ja vuolla kauniita kiehisiä (alla oleva ei vielä ole sellainen), tunnistaa kukkia ja kakkoja (vaelluksella syntynyt lentävä lause), että osaamme valita oikean varustuksen ja leiriytyä. Selviytyäkin.
Tämä laji kun loppujen lopuksi on hieman varustepoliittista, sillä luonto osaa näyttää hyvien puoliensa lisäksi myös huonoa säätä, kylmyyttä ja maaston haastavuutta. Sen vuoksi on tärkeää, että varustus on oikeanlainen, ettei rinkka paina liikaa ja että muonitusta on tarpeeksi.
Siispä kollektiivinen ja lämmin kiitos kaikille, jotka huolehditte allekirjoittaneen energiatasosta reissun ajan. “Ota suklaata” naurattaa vieläkin.
Kurssin tavoitteena totta kai oli myös innostaa osallistujista säänkestäviä retkeilijöitä, jotka pakkaisivat rinkkansa ja ottaisivat Suomen luonnon matkakohteeksi jatkossakin.
No sehän onnistui paremmin kuin hyvin!
Omalla kohdallani kurssin mielenkiintoisin osuus oli ehdottomasti grammanviilaaminen, josta voi pojat ja tytöt minulla on teille niin paljon kerrottavaa!
Vaikka suurin osa teistä tietää, että matkustan aina mahdollisimman kevyesti ja minimaalisella varustuksella, niin kyllä tämä kurssi antoi itselle ihan uudet ulottuvuudet rinkan pakkaamiseen ja varusteiden viilaamiseen. Kaikki turha jätettiin basecampiin, ja pakko myöntää, etten olisi uskonut selviäväni sillä vähäisellä määrällä, jonka nostin selkääni ennen kuin Urho Kekkosen kansallispuiston valloitus viimein alkoi.
Harjoittelimme myös tulusten käyttöä ennen Jukan oppituntia siitä, miten mahdolliset rakot ja hiertymät tulee sitoa ja suojata oikein.
Luentojen aikana käytiin läpi myös hyvän retkiteltan ominaisuudet, erilaiset retkikeittimet, miten majoittua Bivi-pussissa ja millainen makuupussi oikeasti kannattaa hankkia.
Yhteen hommaan ei kuitenkaan tuntunut löytyvän ratkaisua.
Pidemmän päälle Lapinhulluuteen ei ole lääkettä. Sori.
~Juhani Metsäpelto, Suomen Latu
Tämän kurssin jälkeen taisin minäkin viimein nyrjähtää, eikä paluuta takaisin ole muuta kuin niiden kilometrien verran, jotka erottavat minut Lapin upeista erämaista.
Sokosti Challenge 2016
Tämän vuoden ilmoittautumiset ovat parhaillaan käynnissä, ja pääset tutustumaan kurssitarjontaan Suomen Ladun verkkosivuilla. Suosittelen lämpimästi, mikäli retkeily kiinnostaa – kokemus oli ikimuistoinen!
Minua innostaisi kovasti tuo Opaskurssin perusosa, joten katsotaan, josko laittaisin hakemuksen matkaan jo tänään.
You might also like
11 Comments
Kuulostaa mahtavalta ja kirjoittele ihmeessä reissusta lisää, jos vaan matskua löytyy! Afrikan seikkailujen takia tuo Sokosti Challengen aika ei sovi mitenkään aikatauluihini, mutta katselin tuota syyskuun lopussa olevaa akumajan retkeilykurssia, tiedätkö yhtään, onko se suunnilleen vastaava setti? 🙂
Kyllähän sitä jonkun verran löytyy. (: Tuosta toisesta retkestä en tiedä, mutta saattaa olla, että ollaan siellä yhtä aikaa. Kiinnostaa meinaan itseäkin!
Grammaaminen! Parasta! Minusta matkustamisessa (ja vaeltamisessa) on parasta se, kun elämä ja arki muuttuu hyvin yksikertaiseksi. Kaikki vähemmän oleelliset asiat putoavat pois. Ensin voin pudottaa ne pois konkreettisesti repusta ja sen jälkeen kun lähden ovesta ulos ne jäävät pois toiminnasta ja lopulta aina myös ajatuksista. Jää vain ympärillä tapahtuva elämä, ympäristö ja ihmiset. Tämä ajatusten grammaaminen ja peruasioiden pariin palaaminen on mulle ehkä se yksittäinen asia, miksi vaeltaminen on niin tärkeää ja rakasta.
Eikö olekin! Kirjoittelin tänne jo vuoden päivät sitten omasta minimalismi-projektista. Sain kaiken henkilökohtaisen omaisuuden, kun vaatteita ei lasketa eikä ulkoiluhommia, kahteen matkalaukkuun. Nyt kun muutin itsekseni, niin jotain oli pakko hankkia, mutta edelleenkään en omista kanahäkkiä enkä kellarikomera, eli kaikki mitä minulla on, mahtuu sievästi 30 neliöön. Grammaaminen on siis itselle ennemmin elämäntapa. 🙂
Muistankin lukeneeni tuosta sun kamppeiden karsimisprojektistasi. Vaikka mä olen kehittänyt kevyesti matkustamisesta melkein oman taiteenlajin, niin kämppäni on edelleen ~kolmestakymmenestä neliöstä huolimatta kaukana zenistä… Selkäni takana on arkku, jonka sisällön olen tyhjentänyt viimeisen yhdeksän vuoden aikana ainakin neljään kertaan ja hävittänyt tai myynyt sisällön kavereilleni. Mutta koska se on ihan hyvä säilytystila, niin se on taas täynnä Jotain. Mä en voi perustella tätä tavaroiden paikasta toiseen siirtämistä itselleni sen enempää järjellä kuin tunteellakaan – jos mulla on jotain tarpeetonta romua, niin se ei muutu tarpeelliseksi sillä, että siirrän sen kaapista arkkuun. Tietyt kolot kämpästäni on ihan oikeasti vain sellaisia tarpeettoman tavaran saattohoitoloita – mulla on kamaa, jonka siirrän pois silmistä odottamaan sitä päivää, että voin luopua niistä lopullisesti. Mitään järkeä tässä ei ole ja tiedän, että tollanen terminaalivaiheen ryönä kuuluisi vain poistaa välittömästi.
Tiedän, että todennäköisesti mä en koskaan muuta Tiibetiin vuorille kahden kulhon kanssa, mutta tiedän myös sen, että jos mä voin matkustaa kuukausia repulla, niin en todellisuudessa tarvitsisi kotonakaan juuri sen enempää. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, että mä olen osannut olla hankkimatta kaikkia itselleni turhia asioita – mulla ei ole televisiota, imuria, munankeittimiä tai edes kahvinkeitintä. Mun tilaavievät omgelmani ovat kirjat, harrastusvälineet ja työkalut ja suurin syy kaikkeen on se, että koska kamaa on kohtuuttomasti, niin sen penkaaminen uuteen uskoon on kauhean vaivalloista. En millään jaksaisi kantaa häkkivarastosta kaikkia niitä työkalulaatikoita, jotta voisin aloittaa karsimisen ja jättää itselleni yhden yhden vasaran kymmenen sijaan.
Olen aina toivonut, että minulla olisi ajatusmaailmaltasi ja hengeltäsi kaltainen ystävä. 🙂
Eihän tähän ole yhtään mitään lisättävää.
Kyllä me vielä joskus törmätään jossain. Jos ei Färsaarilla, Huippuvuorilla tai Kaukasuksen jäisillä rinteillä, niin täällä jossain, missä lähikuppilan tarjoilijat tuntevat asiakkaat nimeltä ja me tunnemme parhaat kantarellipaikat ja puut, joihin on hyvä ripustaa riippumatto.
Jes, kiitos, enpä tiennyt noista kursseista! Itse voisin aloittaa ihan tuommoisesta viikonlopun mittaisesta, kun viimeksi olen tainnut harjoitella monia perusasioita joskus sudenpentuiässä. Myöhemmin taas oli vähän turhan helppo luottaa siihen, että kyllä retkikaveri hoitaa 🙂 Mutta eipä tälläkään saralla olisi pahitteeksi olla independent woman.
Kiva juttu, että tuli hyödyllisenä tietona. Noin muutenkin on mukavaa huomata, että näin moni mimmi innostui vastaamaan. Hieno juttu, että meitä vaeltajasiskoja on enemmänkin! Minulle tarttui mukaan ihan monen monta hyödyllistä juttua, sillä en ole koskaan kuulunut esimerkiksi partioon.
Joskin olen kyllä perannut kalat jo pienenä ja osaan sytyttää nuotion heinillä ja puutikuilla. Mutta silti – erinomaisen hyödyllinen kurssi! Suosittelen lämpimästi 🙂
Ei hitsit, tällänen kurssi olis just se, mitä tarttisin! Tykkään liikkua luonnossa tosi paljon, mutta olemattomien retkeilytaitojen takia en oo saanut aikaiseksi lähdettyä millekään pidemmille retkille, vaan lähinnä vaan päiväpatikointeja on tullu harrastettua. Kiinnostusta olis kuitenkin pidemmillekin retkille ja oon miettinyt, että olis ihan parasta löytää joku kurssi, että sitten tietäis varmasti pärjäävänsä. Pahus kun nää kurssit ei mitenkään sovi aikatauluun, mutta nyt kun tiiän, että tälläsiä on olemassa, niin täytyypä selvittää, jos jostain löytyis joku vastaavanlainen paremmalla ajankohdalla 🙂
Ihanaa kuulla! Olemattomat retkeilytaidot löytyivät täältäkin, kunnes sitten harrastus vei mukanaan ja tulivat kurssit ja tee se itse -videot ja alan kirjallisuus. Laita ihmeessä Suomen Ladun hommat seurantaan. Myös Ankarat avotunturit on hyvä, jos mielii talvella tunturille. 🙂