Sokosti Challenge -retkeilykurssin ensimmäiset askeleet

Tapahtui vajaa vuosi sitten


Helsingin juna pysähtyi, oltiin perillä.

Yöunet olivat niin sikeät, että heräsin vasta konduktöörin koputukseen: “Rovaniemi!” Housut jalkaan, pihalle, mieli jo valmiiksi vaelluksella.

Jäädessäni innoissani kuvaamaan Rovaniemen juna-asemaa, myöhästyin Inarin bussista, jossa koko muu retkiseurue oli. Ei muuta kuin uuden kyydin etsintään, mutta sitä ennen oli pakko saada aamukahvit. Toriteltassa tilasin kupillisen kuumaa, setä kaatoi eteeni kolme.

– Mutta..
– Juodaan se kolmas yhdessä!

Voihan Rovaniemi.





Juotiin siis molemmat yksi ja kolmas puoliksi. Pullaakin sai ottaa, kotona leivottua. Kun setä kyseli vaellusvarustuksestani, kerroin osallistuvani Suomen Ladun järjestämälle Sokosti Challenge -retkeilykurssille. Sitä ilmeen kirkastumista on vaikea kuvailla, kun jossain siellä pomppatakin alla alkoi pamppailla vanhan metsänkävijän sydän.

Lemmenjoki – sinne pitäisi kuulemma taas vaimon kanssa päästä.

Hyvä etten myöhästynyt seuraavastakin bussista.

Siirryin aamukahvien jälkeen ripein askelin viereille bussipysäkille ja kysyin ensimmäiseltä näkemältäni sinipaitaiselta, että miten pääsen Kiilopäälle, kun ensimmäinen bussi meni jo. “Minun kyydissä Kakslauttaselle vartin päästä, mutta siitä on kuuden kilometrin matka perille.”

Asia selvä.

Otin siis vaellusta jo vähän etupeltoon taapertaessani sen kuuden kilometrin tylsääkin tylsemmän maantiepätkän Kiilopään pihaan, jossa koko homma alkoi jo naurattamaan: minä olen vihdoin täällä, vihdoin Urho Kekkosen kansallipuiston porteilla, valppaana ja valmiina Sokosti Challenge -retkeilykurssille ja viiden päivän upealle vaellukselle!





Vaikka luonnolla on aina ollut oma paikkansa sydämessäni, ei voi sanoa, että olisin retkeilyssä vielä kovinkaan konkari. Sen vuoksi kurssikokonaisuus oli yhtä osuva minulle kuin kymmenpäiselle retkiseurueellemme, jonka ikähaitari vaihteli neljännesvuosisadasta puolikkaaseen.

Viikonlopun luennot käsittelivät retkeilyn perusteita ja suunnittelua, retkeilijän turvallisuutta, reittisuunnitelman tekoa ja varusteita, ravintoa sekä rinkan pakkaamista ja säätämistä.





Kurssin toteunut tavoite oli, että jokainen osaisi suunnitella turvallisen retken taitoihinsa ja omaan kuntoonsa perustuen, että osaamme valmistaa retkiruokaa, käsitellä puukkoa ja kirvestä turvallisesti ja vuolla kauniita kiehisiä (alla oleva ei vielä ole sellainen), tunnistaa kukkia ja kakkoja (vaelluksella syntynyt lentävä lause), että osaamme valita oikean varustuksen ja leiriytyä. Selviytyäkin.

Tämä laji kun loppujen lopuksi on hieman varustepoliittista, sillä luonto osaa näyttää hyvien puoliensa lisäksi myös huonoa säätä, kylmyyttä ja maaston haastavuutta. Sen vuoksi on tärkeää, että varustus on oikeanlainen, ettei rinkka paina liikaa ja että muonitusta on tarpeeksi.

Siispä kollektiivinen ja lämmin kiitos kaikille, jotka huolehditte allekirjoittaneen energiatasosta reissun ajan. “Ota suklaata” naurattaa vieläkin.

Kurssin tavoitteena totta kai oli myös innostaa osallistujista säänkestäviä retkeilijöitä, jotka pakkaisivat rinkkansa ja ottaisivat Suomen luonnon matkakohteeksi jatkossakin.

No sehän onnistui paremmin kuin hyvin!

Omalla kohdallani kurssin mielenkiintoisin osuus oli ehdottomasti grammanviilaaminen, josta voi pojat ja tytöt minulla on teille niin paljon kerrottavaa!

Vaikka suurin osa teistä tietää, että matkustan aina mahdollisimman kevyesti ja minimaalisella varustuksella, niin kyllä tämä kurssi antoi itselle ihan uudet ulottuvuudet rinkan pakkaamiseen ja varusteiden viilaamiseen. Kaikki turha jätettiin basecampiin, ja pakko myöntää, etten olisi uskonut selviäväni sillä vähäisellä määrällä, jonka nostin selkääni ennen kuin Urho Kekkosen kansallispuiston valloitus viimein alkoi.

Harjoittelimme myös tulusten käyttöä ennen Jukan oppituntia siitä, miten mahdolliset rakot ja hiertymät tulee sitoa ja suojata oikein.





Luentojen aikana käytiin läpi myös hyvän retkiteltan ominaisuudet, erilaiset retkikeittimet, miten majoittua Bivi-pussissa ja millainen makuupussi oikeasti kannattaa hankkia.





Yhteen hommaan ei kuitenkaan tuntunut löytyvän ratkaisua.

Pidemmän päälle Lapinhulluuteen ei ole lääkettä. Sori.
~Juhani Metsäpelto, Suomen Latu

Tämän kurssin jälkeen taisin minäkin viimein nyrjähtää, eikä paluuta takaisin ole muuta kuin niiden kilometrien verran, jotka erottavat minut Lapin upeista erämaista.

Sokosti Challenge 2016

Tämän vuoden ilmoittautumiset ovat parhaillaan käynnissä, ja pääset tutustumaan kurssitarjontaan Suomen Ladun verkkosivuilla. Suosittelen lämpimästi, mikäli retkeily kiinnostaa – kokemus oli ikimuistoinen!

Minua innostaisi kovasti tuo Opaskurssin perusosa, joten katsotaan, josko laittaisin hakemuksen matkaan jo tänään.