Punaisena hohkaava Puljun erämaa

Pitkin Palsinojan viertä

Palsinojan viertä kulkiessaan näkee muutamia jäkälöityviä merkkipaaluja, mutta syvemmällä soisessa Puljun erämaassa kuljetaan kartan ja kompassin kanssa. Me olimme tällä erää vain kevyellä päiväretkellä, joten seurasimme vailla kiirettä kapeaa polkua, jota pitkin myös hillastajat kulkevat, kun he saapuvat keräämään maan kultaa.

Aika ajoin tämä Puljun erämaan mukava päiväreitti muuttui varvukoksi, ja taas toisinaan vaelluskengät upposivat kosteaan turpeeseen.

Mitä pidemmälle pääsimme, sitä sakeammaksi kävi sumu. Ei näkynyt lintuja, ei oravia eikä jänöjä, ei edes poroja. Niitähän pitäisi olla joka paikassa! Ei kuulunut pihaustakaan. Oli vain ääretön hiljaisuus – kieli, jota pohjoinen puhuu parhaiten.

Seuralaiseni pysähtyi tanakkavartisen, kelottuneen kuusen eteen.

— Olen Sompio-kirjasta lukenut, että kun kulkija viivähtää luonnossa hetken ja jatkaa sitten matkaansa, niin hänestä ei suinkaan jää pelkkiä jalanjälkiä, vaan hänestä jää luontoon myös jonkinlainen henki tai haltija asustelemaan siihen paikkaan, jossa hän on viivähtänyt. Ja jotenkin tämä Puljutunturin kuusenkelo tuntuu minusta siltä, että minusta on jokin haltija tai muu henkieläväinen tuonne jäänyt, ja siksi olo on aina niin kotoisa, kun astelen tämän kuusen luo.

Hymyilen, mitä muutakaan voin.

471 metriin pinnistävä Puljutunturi

Loivan nousun jälkeen alkaa vieläkin loivempi alamäki, jonka juurelta löytyy Varkaanvaaranjärvi. Sen harmaa vesi seisoo sameana vailla virettä. Rannan tuntumasta löytyy myös Puljutunturin laavu, tämänkertaisten nuotiokahvien taukopaikka.

Edessämme kohoava Puljutunturi nousee 471 metrin korkeuteen. Sen koillispuolella siintävät komeat Kätkä- ja Korsatunturit, etelää ja pohjoista peittoavat alavat suoaukeat. Ollaan pohjoisimmassa osassa Kittilää, ja sen aistii.

— Viime vuonna oli kyllä komeampi maaruska, koko rinne loimotti punaisena kuin tulessa olisi ollut! ystäväni toteaa, ja minä olen varma, että hän huijaa.

Puljun erämaan varvikoiden hohkatessa kytevinä kuin hiillos näytti siltä, että varpujen raskauttamat pisarat alkaisivat pian höyrytä ja hävitä veden ikuiseen kiertokulkuun. Mutta niin ei tapahtunut. Juolukka, variksenmarja, mustikka ja komean maaruskan synnyttävä riekonmarja olivat vallanneet koko alan. Punaista riitti silmänkantamattomiin, vain jängän jäärät havupuut pysyivät ikuisesti tummana vihreästä. Muutama hopeinen kelo oli pystyssä siellä täällä. Tunturikoivujen väri oli kullankeltainen.

— On hiljaista, ei näy muita, totean.
— Harvoin täällä ketään on.
— Ei uskoisi.
— Tämä paikka sivuutetaan usein, sillä se ei ole dramaattinen, ei mahtaileva eikä kerskaileva, ja juuri siksi se on niin ihana.
— Kuten ystävyys parhaassa muodossaan, hymyilen jälleen ja ojennan kuksan täytettäväksi.