Heinäkuinen harjus-fiesta Pöyrisjärven erämaassa

Heinäkuinen harjus-fiesta Pöyrisjärven erämaassa

Minä vihaan hellettä. Vihaan sitä enemmän kuin kylmää, märkää, tuulta ja räntää.

On heinäkuu vuonna 2018. Kuumasta kesästä iloitaan kaupungeissa, vaan ei kalavesillä: virtavesien lämpötila on noussut paikoitellen 17:stä jopa 24 celsiusasteeseen, mikä saa kalat haukkomaan henkeään.

Vaikka meteorologit ovat osanneet ennustaa helteiden vain jatkuvan, tuskin kukaan olisi arvannut, että samassa kuussa rikotaan Lapin kaikkien aikojen lämpöennätys, kun Kevon mittausasemalla Utsjoella vahvistetaan 33,4 celsiusastetta. Se on ihan liian paljon.

Kaikeksi surkeudeksi samat lukemat vaivaavat koko Lappia – myös Pöyrisjärven erämaata, jossa meidän on tarkoitus onkia harjuksia, haukia ja ahvenia.

“Ei tässä ole mitään järkeä!” parahdan laskiessani rinkan mökin portaille. Hiki valuu selkää pitkin solkenaan, on kuin uimassa olisi käynyt. Kalakaverini naurahtaa ja pyyhkii märkää otsaansa, hän on samaa mieltä: “Lapin luonto on arvaamaton, mutta nyt todella ollaan toisessa ääripäässä. Tehdään niin, että vaelletaan Pöyrisjoelle iltaa vasten ja kalastetaan yö, nyt ei jaksa muuta kuin maata.”

Elias Teriö, Fishing Lapland -hankkeen projektipäällikkö on oikeassa. Lämpömittarin näyttäessä yli 30 celsiusastetta meidän ei olisi edes turvallista lähteä, sillä vain muutama päivä sitten näiltä main evakuoitiin todella pahasta nestehukasta kärsinyt vaeltaja.

Jäämme yhteistuumin odottamaan iltaa. Mikko ja Juho järjestelevät kalapakkejaan, Elias istuu terassilla ja sitoo perukkeita. Käymme aikamme kuluksi myös rannassa heittämässä lippaa – tummansinisen ja kullan sekoite toimii omalla kohdallani parhaiten. Nostamme päivälliseksi pulleita ahvenia, jotka paistamme muurikalla voin ja suolan kera.

Kyytipojaksi otamme vettä, sitä pitää tankata ja paljon.

Illan viiletessä käyn varusteita läpi ja Teriön tavoin päätän jättää makuupussini mökille, olihan tarkoituksena valvoa virran äärellä koko yö. Säätiedotus lupasi edelleen hellettä, ja koko kesän jatkuneen paahteen puolesta en jaksanut edes epäillä, etteikö niin myös tapahtuisi. Pakkasin rinkkaan lopulta kameran, vesipullot, evästä, teltan ja ohuen retkipatjan sekä ottipelit, kahluuhousut ja kuoritakin, sillä joen ylle nouseva usva hiipisi aamuyöllä ihon alle. Untuvapussilla en kuitenkaan tekisi mitään.

Heitämme reput selkään, ja Lapin yötön yö vie meidät mukanaan:

22:30 saavumme leiripaikalle Pöyrisjärven rannalle

00:00 valmistamme “illallista”

01:00 lähdemme etenemään kohti läheistä Pöyrisjokea

01:45 yötön yö hehkuu horisontissa, joki on rauhallinen, sääsket eivät

01:58 tartutan ensimmäisen harjuksen

02:50 kaikki ovat saaneet useita harreja

03:50 aurinko “nousee” ja joki hikoilee ilmaan

03:58 Juho laulaa Lapin kesää

04:00 usva menee ihon alle, pitää lämmitellä, kuka olisi uskonut

05:20 saavumme takaisin leiriin

06:20 pojat kömpivät nukkumaan ja minä jään nuotiolle kalojen kanssa

07:00 kömmin itsekin nukkumaan

10:00 teltta on muuttunut saunaksi

Helle toimii herätyskellona: rynnimme saunateltoistamme paniikinomaisesti suoraan uimaan. Pöyrisjoen aamuyön viileys on enää muisto vain, Lapin kesä porottaa pilvettömältä taivaalta. Painan pääni pinnan alle, ja matalassa vedessä leijuvat hiekanjyvät tuntuvat poskipäillä. Voisinpa jäädä tähän, sillä paluumatka osoittautuu niin rajuksi koettelemukseksi, että nukun koko seuraavan päivän; helle ja upottava suo on suoraan sanottuna karmea yhdistelmä.

Yksikään aiemmista viidentoista kilometrin mittaisista retkistä ei ole koskaan tuntunut yhtä raskaalta ja samaan aikaan palkitsevalta – etenkään, kun nappasin Pöyrisjoesta sen oman ennätys-harrini.