”Terve, ja kiitos kaloista.”

Kun nyt myös Richard Adams, yksi pikkusiskon lempikirjailijoista, on poissa, niin mietin, että onko tässä kyse jostain suuremmasta, mitä me kaikki emme osaa tulkita. Nimim. ”Terve, ja kiitos kaloista.”

Sellaista tuumasin tänään Facebookissa, ja nyt päästän ääneen Marissan, joka pienenä hoivasi pajunkissoja, ja jonka olen monet kerrat nähnyt puhaltevan voikukan siemeniä maailman tuuliin.

”Olipa kerran sammakkoherra nimeltä Jeremias Rimppakinttu. Hän asui pienessä kosteassa talossa lammen rannalla leinikkien keskellä. Vesi loiskui ja lainehti ruokakomerossa. Mutta Jeremias-herrasta oli vain hauskaa, kun jalat kastuivat. Kukaan ei torunut häntä, eikä hän myöskään koskaan vilustunut. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun hän ulos katsahtaessaan näki sadepisaroiden ropsahtelevan lammen pintaan.”
– Beatrix Potter: Jeremias Rimppakinttu.

Olipa kerran lapsuus. Muistan, kun lapsena kiipesin takapihan käkkyräiseen omenapuuhun lukemaan kirjaa. Siellä pystyi istumaan hyvin: pitkäjalkaisena lapsena nousin kepeästi alimmalle oksalle ja sieltä pääsi nousemaan vielä muutaman oksan ylemmäksi – omenapuu ei ollut kovinkaan korkea. Siellä lehtien välissä sitten istuin, katselin kauniita valkoisia omenapuun kukkia ja luin. Muistan, miltä kuulosti tuulenvire rapisevilla sivuilla, kun se puhalsi oksien ja lehtien ja kukkien välistä. Muistan myös, miltä tuoksui, kun kirjan sivujen liimoista lähtevä haju sekoittui omenapuun kukkien tuoksuun.

Kun hieman kasvoin, omenapuun käkkyräiset oksat jäivät ja tilalle tuli vaatehuoneen pimein nurkka ja taskulamppu. Miten jännittävää oli lukea pimeässä, piilossa, tarinoita kaukaisista maista, eläimistä, Neiti Etsivän seikkailuista – kaikki kirjat maistuivat tarinannälkäiselle lapselle.

Kun vielä hieman vanhenin, aloin löytää valitsemistani kirjoista samoja teemoja. Luin paljon eläimistä: niin tietokirjoja kuin tarinoita, joissa pääosissa seikkailivat eläimet. Myös luonto tuli samalla tutuksi, olihan eläinten luonnollinen tapahtumapaikka metsä, pelto, savanni – mikä milloinkin.

”Vielä vähän, vähän nopeammin, ja se olisi vapaa. Se näki jo varpujen ja oksien läpi heleän auringon paisteen metsän reunassa. Se oli siis pääsemäisillään metsän toiseen laitaan. Vielä piti jaksaa tempoa muutama metri pöheikössä. Vatukkapensaat pistelivät ihoon saakka ja kimmoisat sananjalat iskivät kasvoihin, niin että silmät vuotivat vettä… Mutta edessä oli valoisa aukio. Naaras pinnisti eteenpäin.”
– Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset.

Näin aikuisena lapsuuteni muistot kulkevat käsi kädessä kirjojen kanssa. Kaikista tärkeimmiksi niistä ovat tulleet Colin Dannin Kaukametsän pakolaiset, Beatrix Potterin tarinat Petteri-kaniinista ja muista veijareista sekä Richard Adamsin Ruohometsän kansa. Kaukametsän pakolaisten kanssa pidätin hengitystäni, kun eläimet ylittivät vilkasta tietä. Ehtivätkö siilit autojen alta pois? Miten käy kyylle? Pystyykö haukka auttamaan heitä ja kertomaan, milloin on hyvä hetki ylittää tie? Petteri-kaniinin kanssa väistelin herra Vänskää, joka ei suostunut koskaan jakamaan kasvimaansa anteja Petterille. Julma mies! Ruohometsän kansasta rakkaimmaksi minulle tuli Pähkinä, jonka seurassa itkin ja nauroin ja itkin vielä vähän lisää. Ja vielä vähän nauroin, kun Pähkinä jätti jälkeensä hrakan.





Nykyään lapset vielä lukevat, mutta nuoret aina vain vähemmän, ja se on sääli. Mitä minä vielä antaisinkaan, kun saisin kiivetä omenapuun oksalle, haistella kirjan sivujen tuoksua ja uppoutua metsän salaisuuksiin. Taistella yhdessä peltohiiren kanssa pöllöä vastaan ja kuunnella mäyrän kanssa hirven jalkojen tömähdyksiä yläpuolellani maan kamaralla. Opetella lentämään telkänpoikasten mukana ja juosta jäniksenä karkuun kettua.

Mutta ai niin – vielähän minä voin.

”Se ponkaisi yhdellä voimallisella loikalla törmän päälle. Pähkinä tuli perässä ja yhdessä ne katosivat ja juoksivat kevyesti metsän läpi jossa ensimmäiset esikot olivat jo nupullaan.”
– Richard Adams: Ruohometsän kansa.

Olivat Adamsin delfiinit oikeassa tai eivät, tällä tarinalla on oma merkityksensä: sen kirjoittaja on Marinellan pikkusisko Marissa, jonka kanssa alkaa yhteinen projekti satavuotiaan Suomen kunniaksi. Pysykää kuulolla!