Kirje Helsingistä Tampereen toteeminaiselleni Emmille

Kiitos kirjoituksestasi, Emmi. Se meni suoraan ihon alle.

Oli ihanaa nähdä sinua PING Helsingin Studiossa Tampereella. Tarkoitan sitä ihan tosissani, sillä ensimmäisestä tapaamisestamme saakka olen tiennyt, että sinussa on jotain erityistä. Olet valloittava, rohkea ja ihanan suorasanainen – niitä harvoja ihmisiä, jotka uskaltavat ja pystyvät kertomaan mielipiteensä suoraan.

Kiitän, kun kutsuit minut puhumaan bloggaajapaneeliin, mutta vielä enemmän haluan kiittää sinua lyhyestä juttutuokiostamme tapahtuman päätteeksi. Olen miettinyt paljon aihetta, josta puhuimme – sitä, miksi tuntuu niin väärältä saada tehdä unelmiensa duunia.

Luulen tuon negatiivisen tunnetilan johtuvan osittain siitä, että koen tarpeelliseksi selitellä asioita. Olen aina ollut sellainen. Minun pitää pystyä perustelemaan, miksi jokin asia on oikein tai miksi se ei ole, sillä minulle ei riitä vain olla jotain mieltä. Se ärsyttää minua. Se rassaa minua välillä jopa suureellisen paljon, sillä tiedän, että elämä voisi olla välillä kovin paljon sutjakampaakin, mutta minkä rapunainen luonteelleen mahtaa. Tähtimerkilleni ominaisena piirteenä koen samaan aikaan tarvetta perustella, miksi jokin on jotenkin, ja silti samaan aikaan olen valmis antamaan asian olla, pakkaamaan repun ja katoamaan vaikka sitten kuukaudeksi Aasiaan.

Miksi? Siksi, koska minun luontoni on sellainen.





Kirjoituksesi Unelmat on tehty ääneen sanottaviksi pysäytti minut miettimään – ja riemuitsemaan! “Harva asia on niin vaikeaa ja noloa, kuin omien unelmien ääneen sanominen” on minullekin totta, vaikka aina toitotankin, kuinka kaikkien pitäisi seurata unelmiaan. Se ei missään nimessä tarkoita, että olisin yhtään sen rohkeampi kuin muutkaan. Eikä se missään nimessä tarkoita, että pitäisin unelmien tavoittelua millään tavoin helppona, sillä unelmiensa eteen joutuu tekemään aina kaikkein eniten töitä – ja yleensä yksin.

Minä suoraan sanottuna pelkään moniakin tilanteita mutta epäonnistumista en lainkaan. Olen munannut elämässäni monta kertaa ja oppinut suurimman osan asioista kantapään kautta, mutta niin nyt vain käy ihmisille, jotka tekevät paljon. En pelkää kokeilla, mutta pelkään konkreettisia tilanteita: julkisia esiintymisiä, konflikteja, räyhääviä ihmisiä. Olen herkkä, ja vaikka annan asioiden mennä monesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, minä muistan kaiken. Aina. Siksi tämä lauseesi osui niin kovasti:

“[Unelmat] Ne paljastavat haavoittuvaisuuteni ja niitä voidaan käyttää minua vastaan. Ne voidaan nolata, niistä voidaan tehdä pilkkaa ja niillä voidaan lyödä takaisin.”

Sanoin kerran ääneen haluavani työskennellä Suomen luonnolle. Minulle naurettiin. “Ei sellaista työpaikkaa olekaan!” oli varmasti ankein mahdollinen vastaus lyttäämään unelmoijan ajatusmaailma. Sattui, myönnän. Tapojeni orjana en sanonut mitään, vaan purin huulta ja poistuin paikalta. Miten köyhiä he olivatkaan mieleltään.

Olen monta kertaa miettinyt, että minun pitäisi lähettää näille ihmisille postikortti vaikka Saanalta tai Sodankylästä, Suonenjoelta tai Sipoosta, että täällä minä nyt retkeilen ja kuvaan luontoa. Työkseni. Onneksi tässä vaiheessa pystyn kuitenkin tukeutumaan rapunaisen toiseen luonteenpiirteeseen, joka jos mikä kasvattaa panssaria: minä en jaksa välittää.





Matkablogin aloittaminen keväällä 2008 on ollut elämäni paras päätös. Koska sisäinen perustelija nostaa jälleen päätään, minun on – kuten aina – todettava, ettei kukaan oikeasti tiedä, miten paljon aikaa käytän kaiken tämän ylläpitämiseen. Monet asiat näyttäytyvät muulle kansakunnalle niin helppona hommana, ettei siinä tarvitse heinää tehdäkään, kunhan kirjoittaa, käsittelee vähän kuvia ja on kiva ihmisille. En kuitenkaan lähde korjaamaan ketään vaan kysyn, notta:

“Mitä sinä olisit valmis tekemään unelmiesi eteen?”
“Kaiken”, vastaan itselleni.

Sen vuoksi minä alan pikkuhiljaa olla valmis oikeasti ylpeäksi – ilman että se tuntuu pahalta – onnistumisistani. Siitä maailman kauneimmasta tosiasiasta, että saan viettää aikaa luonnossa sen ihmeitä ja vuodenaikoja kuvaten. Dokumentoida ja työskennellä Suomen luonnolle.

Mistään ei saa parempaa draivia, kuin toisten onnistumisesta. Siksi haluan vielä kerran kiittää sinua, Emmi, kun kirjoitit avoimesti kuulumisistasi, töistäsi ja unelmistasi. Olen onnellinen puolestasi ja tiedän, että sinä vielä toteutat unelmasi.

Nyt on kai minun vuoronni haaveilla ääneen; minä haluan julkaista ensi vuonna omakustanteen.

Huh.

Entä mikä on sinun unelmasi?

P.S. Valitsin tähän kirjeeseen syksyn suosikkikuviani, jotka olen ottanut kotikaupungissani Hämeenlinnassa.
Uskon, että sinäkin pidät niistä.