Kun haluaa vierailla Kozanin kylässä, neuvotaan ajamaan ylös vuorille ja ohi keltaisen kirkon. Sitten on perillä.
Neljä pyörää rämisivät eteenpäin. Kaveri vieressä hengitti raskaasti ja kolmas piti tiukasti kiinni edessä istuvan selkänojasta. Jokainen sulki vuoroin silmänsä – osa pitkään venyneen illan ja punaviinin vuoksi, osa siksi että ajeltiin aika reunalla. Sitten tulivat kujeilevat vuohet, jotka tukkivat tien ja joita piti päästä kuvaamaan.
Sydämen tykytys rauhoittui. Joka puolella aukesi upea maisema, jonka päällä lepäsi vaaleanpunainen utu.
Omavarainen, noin neljänsadan ihmisen asuttama Kozanin kylä Pohjois-Kyproksen jylhässä Kyrenian vuoristossa on naisen johtama. Myös kaupungin ainoaa leipomoa pyörittää nainen. Kuulen puhuttavan myös mehiläistarhurista sekä juustomestarista – molemmista naisina.
Myös kauniit käsityöt ovat naisten tekemiä. Oliiviöljyn valmistuksessa ovat kuitenkin ottaneet vastuuta raavaat ja kylänsä naisia rakastavat miehiset kädet.
Ihastelin pienen leipomon puuvillahuiveja ja vielä enemmän sen jälkeen, kun tajusin niiden tuoksuvan. Ei näitä kiedota kaulaan vaan uunituoreen leivän ympärille. Leivän, joita leivotaan joka aamu yleensä vain 50 kappaletta tai sitten niin monta kuin kyläläiset tilaavat.
Ja kun turvonneet taikinat ovat paistuneet ja peitelty, ne jätetään leipomon ulkopuolella olevan pienen kaapin hyllylle. Sieltä jokainen käy hakemassa tilauksensa sitten kun ehtii, sillä lukkoa ei ole.
Jatkamme leipomosta pitkin rauhallisia katuja, joilla ei kiirehditä.
Minä olen aina jonon viimeinen jääden kuvaamaan jotain pientä yksityiskohtaa, rosoa seinässä, ikkunanpieltä. Rapistunutta maalia, joka on patinoitunut kauniiksi. Tai kukkia, joista en kai ikinä saa tarpeekseni. Ja kun muut häipyvät näkyvistä mutkan taakse huokaisen tyytyväisenä. On hyvä olla hetki omien ajatustensa kanssa. Etenkin tällaisessa paikassa, missä kaikki on pysähtynyt.
Jokaisen ihmisen pitäisi tulla tänne ja olla hetki vain itsensä kanssa.
Sitten mieli matkaa jo seuraavaan tunnetilaan: meinaan pakahtua ihastuksesta, kun pienet juustonyytit kuivuvat pyykkinarulla.
Ne ovat ricottaa, tuossa kuvan talossa valmistettuja. Ja me istahdamme hetkeksi paikallisten pöytään maistelemaan niitä samassa kodissa valmistetun apinanleipäpuumehun ja äskeisestä leipomosta mukaan saadun tuoreen leivän kanssa.
Ennen kuin on makeiden jälkiruokien vuoro säpsähdän määkäisyä, jonka kimakka ääni jää kaikumaan kapeille kaduille. Käännyn ympäri suuntaan, josta ääni kuuluu ja naurahdan: minua tarkkaillaan.
Tuimasti, pää kallellaan. Morjestan ja otan kuvan näystä, joka huvittaa edelleen.
Sitten sydämeni sulaakin kahdelle monnille.
Ja paikalliselle naiselle, joka haluaa aina täällä vierailevien kuviin.
En ole jälkiruokien suurin ystävä, mutta kyllähän puusta tai pensaasta poimitut kelpaavat aina. Etenkin pehmeä, makea ja mehevä hedelmäliha.
En edes tiennyt, että näitä voi syödä.
Kaktuksen lisäksi maistoimme suut supulle puristavaa sitruuna, vielä kaktustakin makeampaa viikunaa ja ulkomuodoltaan niin kovin kaunista granaattiomenaa.
Miten ne pienet ja yksinkertaiset asiat voivatkaan tehdä ihmisen onnelliseksi.
Lämmin kiitos Lomapassille, joka mahdollisti ikimuistoisen matkan Pohjois-Kyproksen Kozanin vuoristokylään.
You might also like
4 Comments
Ruoka tekee aina onnelliseksi. Nämä kuvat ja tarina veivät kyllä syvälle, sillä melkein maistoin tuoreen leivän suussani. Kiitos Nella, sulla on upea tapa kirjoittaa <3
Niin tekee! Ja kiitos ihanasta palautteesta, tulipa hyvä mieli <3
Pikku huomautus vaan että kuvan kyproslainen juusto on Nor, eikä italialaista Ricottaa 🙂
Muuten juttusi on tosi mielenkiintoista ja kivaa luettavaa!
No jopas, ehkä meidän opas oli sitten väärässä. 🙂 Kiitos kommentista ja kiva että pidit lukemastasi!