Vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla

On kaupunkeja, jotka jättävät ihmiseen pysyvän jäljen. Tai haavan, jonka repii auki kerta toisensa jälkeen vain sen takia, että polte leviäisi pitkin kehoa kuin kuume tai tauti tai hullunkurinen hyvänolon tunne siitä, että se kaupunki piti nähdä ja kokea juuri niin vaikeana, rajuna ja ronskina, kuin se sinua koettelikin.

En saanut Skopjessa nukuttua, enkä saanut syötyä enkä juotua, kun koko ajan vaivasi se sama Suomesta mukaan saatu krapula. Lentoa edeltänyt yö jäi nukkumatta, ja lentokentällä mies myi ison kahvin pienen hinnalla, koska oli hyvällä tuulella ja sitä mieltä, ettei pieni minulle riitä.

Koko lennon ajan puhallutti, koko matkan ajan puhallutti. Ironia ei loppunut vain käyneen rypälemehun tuottamaan olotilaan vaan koko kehoa repivään ylenantamiseen.

Kun ei olisi ollut jo muutoinkin tarpeeksi huono olo, Makedoniassa vain minä sain ruokamyrkytyksen.

Se oli myös varmasti ensimmäinen kerta, kun kieltäydyin illallisella punaviinistä.

Jostain syvältä kouraisi, bussi keinui ja tärisi, rosoinen tie renkaiden alla tärisi, ja minä tärisin. Kuski, pysäytä seuraavalle levikkeelle, muutoin byyttaan tänne sisälle. Ja niin me pysähdyimme, ja niin minä oksensin varmasti kaiken kahden edellisen päivän ajalta, kaiken lihan ja perunan ja kalan ja viinit siihen päälle.

Reissukaverit tulivat kysymään onko kaikki ok. No ei.

Minä olisin halunnut muistaa Makedonian jollain muulla tavalla, mutta paha olo tuntui olevan sen reissun teemana noin muutenkin.

Bussin saavuttua hotellille ryntäsin huoneeseeni ja annoin taas ylen ja tein niin pian uudestaan, ja jaksoin hädin tuskin hakea peiton ja kääriytyä vessan lattialle kellon lyödessä puolta yötä. Kello 00:35 heräsin taas antamaan ylen. Sama jatkui niin tasaisesti, että puolituntiset nostavat vieläkin ihoni kananlihalle.

01:00, 01:35, 02:00, 02:35.

Helvetti, on noustava puoli kuudelta, jotta ehdin taas tärisevään bussiin ja tärisevänä aamuseitsemän lennolle. Olen kalpea, näytän hirveältä, suussa maistuu metalli. Ja sappineste. Kun muu seurue nauttii aamukahvejaan kentän kahvilassa, minä makaan pitkin pituuttani muovisella penkkirivillä. Puhalluttaa. Kaikkia lihaksia särkee. Joku herättää ystävällisesti, kun boarding alkaa.

Olen varma, että oksennan ennen koneeseen pääsyä, koneessa ja vierustoverin syliin, mutta selviän tärinällä.

Helsingissä en pannut mitään suuhuni viikkoon, mutta annoin Makedonialle aikaa ajatuksissani. Ja edelleen tuota reissua miettiessäni on pään sisällä vähän sellainen sunnuntaimarkkinat-tyyppinen olotila. On kuin olisi henkinen ja fyysinen krapula, joka on kestänyt liian monta päivää.

Sillä sen lisäksi, että Makedonia tyhjensi vatsani, se myös varasti sydämeni. Vähän kuin tämä yksi, joka oli aamulla sitä mieltä, että pitäisikö se hammasharja nyt vaan jättää tänne.