Dachaussa kuvaaminen tuntui pahalta
Tässä kaikki Dachausta Canonin muistikortille tallentuneet otokset, niitä ei montaa ole.
Aika Dachaussa on muuttanut melkein kaiken. Alunperin käytöstä poistuneeseen ammustehtaaseen rakennettu ja pääsääntöisesti poliittisille vangeille suunnattu keskitysleiri valmistui 21. maaliskuuta 1933. Tarkkoja lukuja ei ole tiedossa, mutta Dachaussa sanotaan menehtyneen noin 40 000 ihmistä — saman verran, kuin Puolan Auschwitzissa pystyttiin teloittamaan viikossa. Huomioitavaa kuitenkin on, ettei Dachau ollut varsinaisesti ”tuhoamisleiri”, vaan suurin osa vangeista kuoli huonoihin olosuhteisiin.
Dachaun kaasukammion käyttöä ei olla koskaan pystytty näyttämään toteen.
Naisia täällä ei ollut, ja vain yhden vangin tiedetään varmuudella karanneen.
Kun jenkit saapuivat vapauttamaan Dachaun vankeja, olivat kaikki leirin vastuulliset upseerit karanneet käskyttäen nuoremmat ja — jos niin voi sanoa — ”syyntakeettomat” sotilaat valvomaan vankeja. Järkyttyneet jenkkisotilaat ampuivat vapauttamishetkellä kaikki leirillä kuria pitäneet SS-miehet.
Auschwitzissa en ole koskaan käynyt, vaikka tilaisuuksia on tarjoutunut jo useampi.
Kai Dachauta voi suositella jo pelkän historian vuoksi, mutta ei paikka mitään lämpimiä ajatuksia herättänyt, vaikka vainajien muistoa on kunnioitettu kauniisti usein monumentein sekä plakaatein, tarinoin ja valokuvin. Edullinenkin paikka on, sillä parkkimaksu on vain kolme euroa: saman verran, kuin englanninkielinen opaskierros per sierainpari. Muuten sisäänpääsy on ilmainen.
Retkiruokakirja
Retkiruokakirja tarjoilee yli 60 herkullista ja monipuolista kasvisohjetta ympärivuotiseen käyttöön: niin yllättäviä nuotiohetkiä kuin talvivaelluksia varten – ja kaikkea tältä väliltä, jälkiruokia ja välipaloja unohtamatta.
Uutta vuoteen 2023
Haaveiletko retkeilytoimittajan ammatista?
Aloita vuosi 2023 inspiroitumalla luonnosta ja lähde sanojentäyteiselle neulaspolulle kohti luontokirjoittajan unelmiasi! Eräkirjailija, retkeilytoimittaja ja luontokuvaaja Monni Himarin verkkokurssi soveltuu kaikille, jotka haluavat syventää luonnon kuvailua ja maalata sanat maisemiksi.
UUTISKIRJE
KAUKOKAIPUU-matkablogin takaa löytyy retkeilytoimittaja, kirjailija ja luontokuvaaja Monni Himari.
Näillä preseteillä käsittelen kaikki blogin valokuvat.
Olen itse käynyt Dachaussa viitisen vuotta sitten, muistan elävästi vieläkin sen pahan olon minkä paikka aiheutti. Kun luin paikan päällä tarinoita vangeista ja kiersin alueella, pääsi itku.
Jep, sitä on vieläpä todella hankalaa kuvailla sanoin. Kaikki vaan tuntuu pahalta ja sitä vähän murenee sisältä. Kaikki tuntuu epäreilulta.
Järkkyä 🙁 Kävin Auschwitzissä kymmenisen vuotta sitten ja muistan vieläkin miten ahdistava kokemus oli…
Mä luulen, etten koskaan pysty menemään sinne..
Totta, kuvaamasi vastaa kokemustani Auschwitzistä. Olin liikkeellä kansainvälisen opiskelijaporukan kanssa. Käynti hiljensi koko ryhmämme pitkäksi aikaa, se meni jonnekin todella syvälle, aiheutti toisaalta epäuskoisen olon, toisaalta pahan olon koko ihmiskunnan puolesta. Se oli kokemus, jota en unohda koskaan mutta johon en halua turhaan palata muistoissani.
Keskitysleirivierailua en suosittele kenellekään varauksetta. Minulta kysellään Auschwitz-käynnistäni usein ja vastaan yleensä kertomalla visiitin aiheuttamista tuntemuksista. Sitten pyydän miettimään vielä, haluaako leppoisan lomatunnelman vaihtaa raskaaseen mieleen epämääräiseksi ajaksi. Toisaalta kerron myös, että käynti auttaa kyllä ymmärtämään konkreettisesti, kuinka karmaiseva osa historiaamme holokausti on.
Kiitos Panu todella hienosta kommentista, mun oli pakko jakaa se someen. Oot niin oikeassa kaikessa mitä sanoit.
Olin itse jotakuinkin 12-vuotias, kun kävimme Auschwitzissä. Kokemus oli järkyttävä, luonnollisestikin, mutta toisaalta sen ikäisenä asioita ei jäänyt turhan pitkäksi aikaa pohtimaan. Myöhemmin näin aikuisena muistan vieläkin, miltä polttouunit näytti ja kaasukammiosta on jäänyt erityisesti mieleen eräs piirroskuva. En usko, että voisin mennä sinne enää uudelleen. Toisaalta kokemus oli hyvin herättelevä, erityisesti vuosia myöhemmin muisteltuna.
Tyttiä lainaten, meidän pitää muistaa. Eikä se muistaminen aina tunnu hyvältä. Etenkään tällaisessa tilanteessa..
Tuollaiset näkemänsä asiat todellakin palavat verkkokalvoille. Minulle riittävät ne surullist kuvat silmälaseilla täytetyistä akvaarioista ja muista kauheuksista.. :/
En ole koskaan käynyt Dachaussa tai millään muullakaan keskitysleirillä, mutta parilla amerikkalaisella plantaasilla kyllä. Molemmissa eli kymmeniä orjia aina lainmuutoksen tuomaan vapautukseen asti. Musta on tosi jännä, miten niillä plantaaseilla ei vieläkään haluta puhua orjuudesta, kun vertaa just esim. keskitysleireille, jotka nimenomaan painottaa niitä kamaluuksia joita siellä on tapahtunut. Plantaaseilla puhutaan enemmän arkkitehtuurista ja huonekaluista ja tärkeistä vieraista kuin niistä miehistä, naisista ja lapsista, joita sillä samalla tontilla orjuutettiin, nöyryytettiin, hakattiin, tapettiin ja erotettiin toisistaan mm. myymällä lapsia toiseen perheeseen.
Tällaiset paikat ahdistaa mutta toisaalta niitä tarvitaan. Meidän pitää muistaa.
Meidän todellakin pitää muistaa, vaikka se tuntuukin pahalta.
Kiitos Tytti sulle aivan todella hienosta kommentista, se todellakin sai ajattelemaan asioita ihan eri kantilta. Minä en ole koskaan plantaaseilla käynyt, mutta samat fiilikset kuuluvat sinnekin: vääryys ihmisoikeuksia kohtaan.
Hieno postaus ja pysäyttäviä kuvia!
Tällaisia keskitysleirijuttuja ei kai voi koskaan tuoda liikaa esiin. Niin nykyisillä kuin tulevilla sukupolvilla on oikeus tietää, mitä on tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa voi pahimmillaan tapahtua.
Samalla kuitenkin tulee usein väistämättä mieleen se surullinen seikka, että Saksa lienee maailma ainoa maa, jossa todella on perusteellisesti tehty tiliä menneisyyden kanssa. Jo vertailu Neuvostoliiton vielä synkemmän menneisyyden saattaa itänaapurimme häpeään. Tuntuu aina yhtä epäuskoiselta lukea esim. sanomalehdistä juttuja ns. aivan tavallisista venäläisistä, jotka haikailevat Stalinin aikoja takaisin. En muista koskaan lukeneeni vastaavaa tapahtuneen nyky-Saksassa Hitleriä kohtaan, mistä varmasti on kiittäminen juuri sitä, että menneisyyttä on Saksassa ruodittu niin syvästi – joko pakotetusti tai vapaasta tahdosta.
Edellä ollut Tytin kommentti plantaaseista oli myös todella hyvä. Mitään julmuuksia ei pitäisi vähätellä, mutta mielestäni orjakauppa ja orjuus nousevat ihmiskunnan pahinten rikosten joukossa ylivoimaiseksi ykköseksi, ohi kaikkien 1900-luvun diktatuurien viheliäisten leirien. Perustelu: Orjuus on koskettanut kymmeniä tai satoja miljoonia ihmisiä satojen vuosien ajan, ja mikä pahinta, orjuuden aika ei loppunut. Siinä missä keskitysleirit toimivat museoituina muistuttamassa asioista, joiden ei koskaan enää pitäisi tapahtua, orjuus on näkymättömänä tai näkyvänä läsnä kymmenien miljoonien ihmisten arjessa tänäkin päivänä, osin myös ns. sivistysmaissa.
Kiitos Niko!
Sinäkin olet oikeassa. Myös se tuntui pahalta, mitä oppaamme sanoi tuon Never again -muistomerkin kohdalla: Historia valitettavasti tapaa toistaa itseään. Siinä riittääkin sitten miettimistä ja vähän enemmänkin.
Ja mitä tulee kommenttiisi liittyen Venäjään, lienet varmasti oikeassa siinäkin. Nuokin ajatukset tuntuvat jotenkin pelottavilta.
Orjuudesta: Katsoin taannoin 12 years a slave -elokuvan, joka – vaikka olikin vain pintaraapaisu – nosti kyyneleet silmiin. Suosittelen elokouvaa ihan kaikille, se jos mikä pisti pään sisällä jylläämään.
En ole koskaan käynyt missään keskitysleirillä tai muussa vastaavassa paikassa, mutta tuon mainitsemasi 12 years a slave -leffan katsoin lentokoneessa ja itkeä pillitin. Onneksi oli yölento ja pimeää. Erittäin vaikuttava leffa. Tuli tosi tyhjä olo pitkäksi aikaa.
Tuskaturismi on kyllä aika kakspiippuista, mutta pakotan itteni menemään tuommoisiin paikkoihin kerta toisensa jälkeen, samasta syystä kuin luen vastaavia kamalia kirjoja tai katon vastaavia kamalia elokuvia. Ei vaan voi ummistaa silmiään noilta karmeilta tapahtumilta, vaikka se tuntuis miten pahalta.
Tuskaturismi on kyllä niin oikea sana, kiitos kun toit sen esille. Silmiään ei tosiaan voi ummistaa vaikka miten haluaisi.
Kärsimyksen kuvaaminen voi olla välttämätöntä asian nostamiseksi tietoisuuteen. Ilman tiedotusvälineiden kuvia todellisuudesta mistä jotkut elävät, ei maailmalle välittyisi voimakkaasti vaikuttavia kuvia ja asia jäisi vähemmälle huomiolle.
Keskitysleirillä kuvaaminen ei minusta kuitenkaan ole välttämätöntä, koska aiheesta on jo riittävästi kuvamateriaalia olemassa. Jos asialle haluaa omassa blogissaan huomiota, voi olla hyvä vaihtoehto käyttää julkaisuvapaita kuvia ja keskittyä paikanpäällä asiaan ilman omaa kameraa. Etenkin joidenkin halu taltioida itsensä kuviin, vain osoituksena että minä kävin täällä, tuntuu makaaberilta.
Itse en esim. S-21 leirillä Phnom Penhissä halunnut kuvata, koska kuvaaminen olisi häirinnyt asiaan keskittymistä ja tuntunut nimenomaan pahalta. Kuinka minun kamerani olisi kyennyt taltioimaan mitään sellaista, jota ei olisi jo tuhannesti ja tuhannesti kuvattu ja dokumentoitu.
Pahuutta löytyy kaikkialta. Toisista paikoista vain puhutaan enemmän kuin toisista. Tässä asia kiertyy taas takaisin julkisuuteen. Eli kohteessa, joka ei ole niin yleisesti tiedossa, voisin kuvata vain siksikin, että asia tulisi enemmän todeksi muille.
Pitkä kommentti, ehkä olisin voinut jotenkin tiivistää. Toivottavasti ymmärrettävä silti.
Hyvä kommentti tämä oli, kiitos sinulle Anna sen julkaisemisesta.
”Pahuutta löytyy kaikkialta. Toisista paikoista vain puhutaan enemmän kuin toisista. Tässä asia kiertyy taas takaisin julkisuuteen. Eli kohteessa, joka ei ole niin yleisesti tiedossa, voisin kuvata vain siksikin, että asia tulisi enemmän todeksi muille.”
Osuit naulan kantaan.
Ymmärrän täysin tuntemuksesi… Kokemus oli taatusti pysäyttä, Auschwitzissa kävin minäkin muutama vuosi sitten ja vaikka olin lukenut ja katsonut aiheeseen liittyviä dokumentteja kymmeniä, ei ne mitenkään voineet valmistaa siihen musertavaan suruun ja ahdistukseen, jota paikka herätti.
Kiitos Rimma kommentista ja siitä, että jaoit fiiliksesi. Uskon, enemmän kuin tarpeeksi, että kokemus oli ahdistava. Ja ahdistava juuri siksi, että se kaikki on niin totta.
Niko ja Nella, kiitos jatkokommenteista!
Orjuus on todellakin pahimpia häpeäpilkkuja ihmiskunnan historiassa. Sen historian tunteminen on tärkeää, koska vain siten voidaan ymmärtää nykypäivän rotujenvälisiä konflikteja ja institutionaalista rasismia. Ja kuten Niko sanoi, orjuus ei ole kadonnut mihinkään. Ihmiskauppa on nykypäivän orjuutta.
Keskitysleireillä on ihan samanlainen funktio; niiden tarjoaman muistimaiseman avulla voidaan tunnistaa samantyyppisiä ilmiöitä myös nykypäivässä. Ihanteellisesti näin voidaan myös ehkäistä samanlaisten tragedioiden tapahtuminen uudelleen.
Kiitos sinulle, tämä oli hieno jatko edellisiin.
Toivon todelllakin, että kaikki vastaava pystyttäisiin vielä jonain päivänä estämään ja että historia ei toistaisi itseään, kuten opas sanoi ja kuten minäkin pelkään.
[…] Dachaussa kuvaaminen tuntui pahalta by Kaukokaipuu […]
[…] täällä. Myös Seikkailijattariinkin Norjan elämästä raportoiva Monni on kirjoittanut aiheen ristiriidoista jo vuosia […]