In every walk with nature one receives far more than he seeks.
― John Muir, Environmental Philosopher
Olin aikeissa kirjoittaa taannoisen Tromsøn reissun päiväretkestä kauniiseen Kvalvikaan, jonka rannoilta tutkailimme valaiden liikkeitä, mutta nämä kuvat saivat minut miettimään aivan kaikkea muuta.
Kuinka lohdullinen onkaan kevät, joka vuosi vuodenkierron jälkeen paljastaa sammalet, jäkälät ja lumivaipan alla talvehtineet simpukat, joiden virheetöntä symmetriaa on vaikea käsittää: istua nyt tuossa mättäällä, Norjan vuonojen rannoilla, ja katsoa luonnonlakeja suoraan silmiin.
Jos olisin malttanut, olisin kuvannut kokonaista kuorta. Vaan sormenpää ei pysynyt paikoillaan, sillä halusin kokeilla, miltä sen kohollaan oleva pilkullinen pinta tuntuu. Olisihan se pitänyt arvata: pehmeäksi maatunut hauras kuori halkesi, ja minä mietin, että miksi sitä nyt pitikään kokeilla.
Se on kai vaan se ainainen kiinnostunut ja innostus luonnosta, mikä ei koskaan katoa.
Kun olin vielä lapsi, rakastin rakentaa puroja ja kuljettaa kuivia lehtiä pienen virran mukana. Talvehtineen heinän alta sai kaivella krookuksen silmuja, ja ulkona tarkeni pidempään. Joka puolella haisi kakka, ja sekös vähän nauratti meitä pieniä tyttöjä.
Uskon, että monilla teistä on samanlaisia muistikuvia.
Muistan myös sen surullisen kuuloisen mutta vallan tapahtumarikkaan iltapäivän, kun yritimme rakentaa majaa ojan ylle. Siinä alapuolella maan kourussa makasi vettä vyötärön verran, ja minun tuskin tarvitsee kertoa, miten lopulta kävi.
Kevät – tuo karun kaunis uuden elämän alku.
You might also like
Kommentoi