Kone laskeutuu Reykjavikiin. Kyydissä istuu kolme innokasta matkailijaa ja yksi unelias, joka ystävällisesti herätetään juuri ennen kuin pyörät koskettavat kuminsyömää asfalttia.
Koska vahvasti huumoriin nojaavassa parisuhteessa jokainen tilaisuus käytetään hyödyksi, on lentomatkan aikana totta kai otettu kuvia Snapchatin filttereitä käyttäen ja tietenkin siten, ettei asianomainen ole minkään valtakunnan tiedostavassa tilassa: olen nukkunut koko kolme tuntia Helsinki-Vantaalta Islantiin ja tallentunut Markon puhelimeen sekä veistoksellisena Disney-hahmona että parrakkaana miehenä. Mutta minkäs teet – unenlahjani ovat loistavat paitsi reissua edeltävänä yönä, jolloin yleensä jännitän niin, että jos saan unta, näen painajaisia tai muita kummallisia unia, jotka eivät suinkaan rentouta mieltä vaan päinvastoin.
On varmasti parempi olla menemättä yksityiskohtiin unessa, jossa matkakumppanini Janin pää paisui ensin Alienin kaltaiseksi, minkä jälkeen koko mies muuttui suureksi mustekalaksi, joka vain turposi, turposi ja joka turposi lopulta niin suureksi, ettei mahtunut enää koko asuntoon vaan työntyi ulos ovista ja ikkunoista, minkä seurauksena koko kerrostalo räjähti.
Keflavikissa meitä ei odottanut kukaan. Pienten aikatauluselvittelyjen jälkeen saimme kuitenkin tiedon, että SAD Carsilta (haluan jo tässä vaiheessa kertoa, ettei nimi ollut enne!) vuokrattu auto olisi noudettavissa ja kuski tulisi hakemaan meidät kentältä. Niinpä painelimme pihalle koko konklaavi ja nakkasimmekin pian neljä North Facen 50L duffelia vuokra-auton peräkonttiin. Se tarkoitti ainoastaan, että Islannin road trip oli alkanut!
Aloitimme koko saaren kiertävän automatkan aivan Reykjavikin kainalossa sijaitsevalta STAFNESVITIN oranssilta majakalta, mikä sai minut miettimään kuumeisesti, pitääkö minun kenties jossain vaiheessa alkaa lahjomaan ystäviäni, jotta he jatkossakin suostuisivat nostamaan kohdelistoillemme kaikki kuvaukselliset majakat, sillä manipulointia ja pehmeänsorttista pakottamista on jo nähty aiemmin Portugalissa sekä Puolassa, minkä vuoksi olen varma, että keinoni huomataan pian.
Lienee vaan parempi olla puhumatta aiheesta sen enempää ja nostaa tyynesti kaikki korkeat kaunokaiset niiden pakollisten nähtävyyksien joukkoon jatkossakin. Onneksi olen kuitenkin ollut huomaavinani, että järjestäen hyvin kuvauksellisilla paikoilla sijaitsevat valonkantajat ovat miellyttäneet hullun majakkanaisen lisäksi myös muuta seuruetta.
Mutta ei nyt kirjoiteta aiheesta sen enempää, lukevat mokomat tämän jutun kuitenkin.
Vaikka täältä löytyy nykyisellään yli 100 majakkaa, on Islanti majakkasaarena vielä verrattaen nuori: ensimmäinen loistomajakka rakennettiin vasta 1878. Yksi niistä on Lounais-Islannissa Reykjanesin niemimaalla sijaitseva pikkuinen ja pittoreski, kauniin oranssi Stafnesviti (1925), joka kohotessaankin vain 11,5 metrin korkeuteen on kovin kuvauksellinen kaikkine kontrasteineen.
Ja kuten aina, kuului jonkin tovin jälkeen tuttu lausahdus:
“Nella, joko mennään?”
“Yksi kuva vielä!”
Majakan jälkeen otimme suunnaksemme Reykjavikin pohjoispuolella sijaitsevan GLYMURIN vesiputouksen, jonka sanotaan olevan maan korkein. Tekemäni tiedonhaun perusteella maasta olisi kuitenkin löydetty toinen korkeampi, mutta sen sijaitessa jäätiköllä ja ollen näin vaikeammin tavoitettavissa ei aiheesta ole pidetty sen suurempaa mekkalaa.
Ajaessamme kohti kohdetta satoi, paistoi, satoi ja paistoi ja sitten taas satoi muttei enää paistanut. Se tarkoitti, että jos haluaisimme kiivetä vesiputoukselle, kiipeäisimme sinne kunnon kaatosateessa.
Arvanette, kuinka kävi. Siksi tuo päivävaellus ansaitsee kokonaan oman artikkelinsa.
Kaukokaipuun kohdeopas Islantiin
You might also like
3 Comments
Niin ihana ja hauska tarina! Kerrassaan valloittavaa luettavaa. <3
Ooo! Tuonne on päästävä! Kiitos vinkistä. Meidän reissumme on vasta ensi vuonna, mutta mielelläni luen jo etukäteen kaikki vinkit ja tunnelmoinnit, jotta pystyn sitten suunnittelemaan paremmin meidänkin reissuamme. 🙂 Kiitos siis jo nyt tulevistakin jutuista ja kuvista!
Naurattaa! Sulla on kyllä mahtava kynä!